On kiitoksen aika
3.12.2024
Vuonna 2012 olin elämässäni tilanteessa, jollaisessa en ollut koskaan aiemmin ollut. Olimme luopuneet Merikievarista ja pelkäsin, että aktiivinen elämänvaiheeni oli tullut päätökseensä.
Ymmärrän, että moni elää koko elämänsä odottaen tuota hetkeä, mutta minulla se oli vaikeaa aikaa. Sydämeeni sattui pitkään ajaessani valtatietä Merikievarin kiinteistön ohi. Olin itse aikanaan kasvaen leikkien kunnalliskodin tiluksilla ja myöhemmin omat lapseni kasvoivat leikkien Merikievarin tiloissa.
Elämällä oli vielä kuitenkin tarjota minulle yksi seikkailu ja yllätys, kun ryhdyimme perheeni kanssa elvyttämään jo 90-luvulla ostamani entisen Kurki-hotellin toimintaa. Olimme jo aiemmin sitä pyörittäneet työntekijöidemme voimin Aronkeidas-nimellä ja myös useampi vuokralainen kävi kokeilemassa siellä onneaan, mutta nyt oli viimein mahdollisuus keskittää huomio ainoastaan Kauhajoelle.
Tämä mahdollisuus herätti minussa aivan uudenlaista innostusta, joka valehtelematta oli jo hiljalleen hiipunut Merikievarin viimeisinä vuosina. Varmasti tästä syystä minussa heräsi myös pitkään sammuksissa ollut intohimo kirjoittamiseen, tarinoiden jakamiseen ja ihmisten innostamiseen.
Tästä syystä jo vuosikymmeniä jatkunut yhteistyömme Ykköset! -lehden kanssa syveni entisestään, kun sain mahdollisuuden alkaa kirjoittaa juttujani lehteen epäsäännöllisen säännöllisesti keväällä 2014. Laskujeni mukaan juttuja pelkästään tähän lehteen on kertynyt jo kaksi sataa.
Kaikki tämä alkoi n. 70 vuotta sitten kirjoittaessani ensimmäisen ainekirjoitukseni oppikoulussa. Kuutamon valossa aloin hahmotella vihkoon, että kotikylästäni Tuorilasta pitäisi kasvattaa ”Merisiika” -niminen kaupunki. Tuorila kun sijaitsee Merikarvian ja Siikaisten kirkonkylien puolivälissä valtatien varrella.
Tekstiä minulta tuli yllättäen niin pitkästi, että huomasin pian kosmoskynässäni olleen vain tuuman mittainen pätkä jäljellä.
Naapurissamme asui Vapon työnjohtaja Harnan Paavo, joka omisti kylämme ensimmäisen ja ainoan kuulakärkikynän. Auringon vielä ollessa horisontin takana, kävelin aamuviideltä Paavon luokse ja pyysin kynää lainaksi. Neuvottelumme hänen kotimökkinsä portailla kesti tunnin verran, sillä Paavo kävi useamman kerran sisällä lämmittelemässä.
Jossain vaiheessa jo ajattelin jättää koko kynän lainaamatta, niin suuren halkomäärän hakkaamista puiksi Paavo oli vastapalvelukseksi vaatinut. Tiesin vielä sekin, että hänen Vapolta saatujen puiden olleen suuria ja oksaisia. Pääsimme kuitenkin lopulta sopimukseen.
Oppikoulun arvostetun rehtorin luettua aineeni, hän ei löytänyt siitä mitään hyvää. Päinvastoin hän kutsui sitä hullun tekeleeksi.
Kehittelin aineessani kuvitteelliseen kaupunkiini lukuisia erilaisia tehtäviä, joita hoitamaan laitoin tuntemiani kuntalaisia. Tuohon aikaan koko kunnassa oli vain kaksi virkailijaa, Hakosalon Hemmi sihteerinä ja isäni serkku Ojalan Hilkka kirjanpitäjänä. Väkeä Merikarvialla oli kuitenkin melkein kolminkertainen määrä nykyiseen verrattuna.
Inkeriläiselle kansankoulunopettajalleni olin varannut erityistehtävän, hänen vastuullaan olisi kaupunkiin perustettavan suuren teurastamon kaikkien suolien puhdistus. Suolet piti kantaa Tuorijoen varteen pärekopilla ja paskat pitäisi virutella kylmänä virtaavaan jokeen. Inkeriläisen avustajaksi pitämään suolen toisesta päästä kiinni päästin hänen vaimonsa.
Osasin kuvailla työtä hyvin selvästi ja värikkäästä, olinhan tehnyt sitä useasti itsekin, apunani Karjalan evakko Räikkösen Anna. Hän sai palkaksi juoda kaksi kuppia kahvi ja nisusiivun, mutta kirjoituksessani inkeriläisen muijalle vehnäinen ei palkkaan kuulunut.
Itse rehtorin olin laittanut tyhjentämään kaupungin kunnalliskodin hevostallien kaivot. Perustelin värväystä rehtorin pitkillä käsillä ja vahvalla olemuksella.
Tämäkin työ oli minulle hyvin tuttua ja siksi osasinkin kuvailla kusen vinttaamista metalliämpärille tarkasti monen sivullisen verran. Erityisen tarkkaan keskityin siihen, kuinka ämpärin sai kellautettua kaivossa ja vietyä kauempana olleelle perunamaalle.
Koskaan Merisiika-nimistä kaupunkia ei syntynyt, mutta jotain sentapaista kuitenkin. Kirjoitin, että kaupungissa järjestettäisiin tapahtumia, joihin tulisi tuhansia ihmisiä ympäri Suomea juhlimaan. Myöhemmin Merikievarissa todistimme, että niin voisi todella tapahtua.
Elämäni toinen aine sai vieläkin huonomman palautteen. Sen kyllä jo ainetta kirjoittaessani tiesinkin.
Olin tuolloin kuorinut pölkkyjä monta viikkoa lähes vuorokauden ympäri. Kouluun jouduin lähtemään kortteeritalostani kahdenkymmenen kilometrin päästä kävellen jo aamuyöllä, jotta ehtisin levätä hetken koulun voimistelusalin välinevarastossa.
Eräänä päivänä kuitenkin lähes heti minun jälkeeni välinevarastolle saapuivat koulun äidinkielen opettaja sekä koulun talonmies. Eivät kuitenkaan lepäämään, vaan lempimään. He eivät kuitenkaan onneksi minua huomanneet touhujensa keskellä odottelinkin lemmenleikkien loppumista korkeushyppypatjan alla.
Ensimmäiset kaksi oppituntia sattuivat olemaan ainekirjoitusta. Sen suuremmin asiaa miettimättä päätin kirjoittaa luokan edessä vielä posket punaisena seisseen opettajan ja pihaa haravoineen talonmiehen lemmiskelyistä.
Toisin kuin erilaisista vastenmielisistä työtehtävistä, lemmiskelystä jouduin kirjoittamaan täysin vailla omaa kokemusta. Renkitalossani olin kyllä hieronut piikatytön pohkeita, mutta polvia ylemmäksi käteni eivät koskaan nousseet.
Tullessani seuraavana päivänä kouluun, sain heti kutsun rehtorin kansliaan. Että voikin ihminen olla yhdestä viattomasta kirjoituksesta niin raivoissaan. Eikä kirjoitusta olleet edes nähneet kuin minä, äidinkielen opettajamme ja rehtori.
Hän repi paperin edessäni pieniksi paloiksi, heitti sen silpuksi lattialle ja hyppi tasajalkaa paperinpalojen päällä.
Tästä minäkin sitten oikein innostuin ja myönsin, että aineessa saattoi olla virheitä, kun jouduin kirjoittamaan koko jutun pelkän kuuloaistini varassa. Aine olisi saattanut olla parempi, jos olisin uskaltanut kurkkia patjan alta. Rehtori vain jatkoi tömistelyään ja totesin, että on parempi poistua paikalta.
Hänen pitämälleen tunnille enää koskaan mennyt. Enkä juuri muillekaan tunneille. Lähdin suoraan kansliasta pöllipinolleni Mankanevan laitaan. Siellä totesin viereistä pinoa kuorineelle Hirvosen Arvolle, etten kirjoittaisi enää ikinä riviäkään.
Toisin on käynyt. Koko elämäni aikana juttuja, pitkiä ja lyhyitä, tosia ja taruja, lienee kertynyt toistakymmentä tuhatta. Oli se sitten harjoitusohjelmia, mainosjuttuja, pakinoita, uutisartikkeleita, kirjeitä, oikeastaan mitä tahansa.
Lyhyttä, mutta antoisaa Vaasa-lehden aikaa lukuun ottamatta olen kaiken kirjoittamisen suorittanut oman varsinaisen työni ohessa. Moni, jopa ihan yhteiskunnallisesti arvostettu henkilönä, onkin vuosien varrella sanonut, että minun olisi syytä lopettaa kaikki muut työt ja keskittyä kirjoittamiseen.
Ehkä niin, mutta olen nauttinut muistakin töistä aivan yhtä paljon kuin kirjoittamisesta. Tai kuten vanhempi poikani minua aina muistuttaa, että töitä minä en ole koskaan joutunut tekemään, kun olen saanut aina tehdä sitä mistä pidän.
Kirjaiset, sanat ja rivit eivät kuitenkaan aina synny ihan pelkästä kirjoittamisen ilosta. Voin vilpittömästi sanoa, että olen jaksanut kirjoittaa näin pitkään yksinomaan teiltä lukijoilta saamani palautteen ansioista. Tuli palaute sitten Saarijärven S-Marketin pihalla, Aronkeitaan lipunmyyntitiskillä tai sähköpostitse, joka ikinen kohtaaminen ja viesti on auttanut minua jaksamaan.
Nyt on kuitenkin kiitoksen ja jonkinlaisten jäähyväisten aika. Jatkan edelleen Aronkeitaan lipunmyyntitiskin takana, mutta jatkossa kirjoituksiani ei enää lehdessä nähdä, ainakaan säännöllisesti.
Kiitos tästä mahdollisuudesta ja kaikista näistä toimitusjohtaja Kari Karvoselle ja muulle toimituksen väelle, lehden omistaja Vesa Keskiselle sekä ennen kaikkea kaikille Ykköset! -lehden lukijoille.
Kiitos, Jokkeri.
