Keijo Katselee kotisohvalla poikansa Eljaksen ylioppilaskuvaa ja kertoo, että hyvät muistot ovat kuitenkin mukana ja niitä ei kukaan voi viedä.
Lapsen ei pitäisi lähteä ennen isää
4.11.2025
Vivi Hallapuro
Keijo Puskala (72) Lehtimäeltä on tilallinen, maanviljelijä, joka peri aikoinaan vanhempiensa tilan, jota on hoitanut vuodesta 1975. Tilalla kasvoi emolehmiä ja lihakarjaa. Avioliitosta Päivi – vaimon kanssa syntyi kolme lasta; Sanna, Eljas ja Elina. Keijo Puskala kertoo, että lapset ovat olleet tärkeitä. Myös rehellisyys on juurrutettu lapsiin pienestä pitäen.
- Meillä on periaatteena ollut se, että kaikki lapset ovat yhtä tärkeitä ja rehellisyyteen olemme kannustaneet lapsia aina.Kasvatus oli silti omien työkiireiden keskellä pitkälti Päivin vastuulla, myöntää Keijo.
Isänä Keijolla on kuitenkin ollut läheiset välit lapsiinsa, mutta eri ikäkaudet vaikuttavat lasten käyttäytymiseen.
- Lapset ovat parhaimmillaan 2-6 -vuotiaana. Silloin he ovat vielä kotona ja iloisia ja kekseliäitä. Kun koulu alkaa, tulevat kaverit ja heidän kanssaan vietetään enemmän aikaa, pohtii Keijo.
Hän myöntää, että työ on vienyt häneltä itseltään liikaakin aikaa.
- Se, että on voinut huolehtia perheestä hyvin, on hyvä, mutta töihin olisin voinut keskittyä vähän vähemmänkin.
Lapset ovat lahja
Eljas Puskala oli luontoihminen, samoin kuin isänsä.
- Pojalle luonto oli tärkeä ja hän liikkui luonnossa, mutta matkusti paljon ulkomailla myös töidensä takia, Keijo kertoo.
Lapset ovat siunaus ja lahja, joille niitä suodaan ja suhde lapsiin pysyy loppuun saakka.
- Minulla on ollut hyvät välit lasten kanssa ja lapset ovat saaneet opiskella haluamiinsa ammatteihin. Tyttäret ovat molemmat opettajia ja poika oli koulutukseltaan konepuolen insinööri, huokaisee Keijo.
Hän kertoo poikansa sairastuneen vakavasti ja menehtyneen vuonna 2023, vain 37-vuotiaana. Kovempaa paikkaa ei varmasti vanhemmille ole, kuin katsoa toivottomana, kun sairaus nujertaa lapsen.
- Kun viimeisen kerran kävimme poikaa katsomassa, Päivi sanoikin, että vanhempien pitäisi lähteä ennen lapsia.
Suru vie aikansa, mutta Keijo neuvoo mikä voi hieman helpottaa.
- Yksi mikä itselläni on helpottanut oloa, on työnteko. Myös ajatuksiaan voi yrittää siirtää kevyempiin asioihin. Yksin ei kuitenkaan surun kanssa kannata jäädä. Monet voivat antaa tukea ja kuunnella, tietää Keijo ja myöntää keskustelujensa muiden emolehmätilallisten kanssa keventäneen päiviä.
Isänpäivä tuo tietenkin aina mieleen kaikki lapset ja ikävä tuntuu, kun poikaa ei enää ole.
- Totta kai ikävä on läsnä, mutta isänpäivänä tytöt tulevat käymään ja saamme olla yhdessä ja nauttia toistemme seurasta.
