Elämääni eri paikkakunnilla, osa 9
4.8.2026
Vasta Pajulahden aikaan kävin elämässäni ensimmäisen kerran tansseissa Lauttijärven maamiesseuran talolla.
Olin tanssit järjestävän seuran Merikarvian Lukon paras urheilija. Suuria saavutuksia se ei vaatinut, muita urheilijoita, kun ei ollut.
En minäkään itseäni urheilijana pitänyt. Pääsin tansseihin ilmaiseksi. Rahaa minulla kyllä oli, vaikka kaikkien tanssijoiden pääsylippujen maksamiseen.
Tansseissa soitti Varhilat. Kylällä oli sanonta, että ne on pian tanssittu, mitä Varhilat soittaa. Nyt muutamia tansseja kokeneena voin todeta, että hyvin soittivat.
Seisoin pitkään seinustalla. Katselin vastapäätä olevia tyttöjä. Tunsit monet heistä. Heidän äitinsä olivat varoitelleet minusta, ”sen hullun metsätyömiehen kanssa et sitten tanssi”.
Vuosia myöhemmin yksi näistä äideistä sanoi minulle; ”voi, voi, minä niin toivoin, että teistä olisi tullut pari”. Niin kai, sanoin.
En hakenutkaan ketään. Tyttöjen ei tarvinnut juosta karkuun. Vasta ihan loppuillasta huomasin pitkän tytön, jota ei ollut haettu kertaakaan koko iltana. Hän ei ollut minulle tuttu. Ajattelin, että hän ei tiedä hullun maineestani. Kävelinkin yksin seinustalle seisomaan jäänyttä tyttöä kohti. Hän käveli vastaan ja hymyili. Mielessäni läikähti miellyttävästi.
Siitä tanssista tai sen tapaisesta, alkoi pitkä matkani tanssin vuoksi.
Pajulahden jälkeen kesäkuussa 1963 matkasin linja-autolla Turkuun. En ollut käynyt siellä sen jälkeen, kun palasin Huippuvuorilta. Se nuorukainen Turun linja-autoasemalla oli mielialaltaan kovin erilainen, mitä minä nyt odotellessani Jussi Rintamäkeä hakemaan heille yöksi. Olin kolhuja kokenut kaksikymmentävuotias elämän halua uhkuva nuori mies.
Odotin tulevia vuosia innokkaasti. Muuttaisin Turkuun pysyvästi. Harjoittelisin Turun Urheilupuiston maineikkaalla radalla. Minusta oli tullut Turun Toverien jäsen. Tovereilla oli 4 x 400 metrin viestin Suomen ennätys.
Minua tervehtimään ja Tovereihin tervetulleeksi toivottamaan tuli Voitto Hellsten. Hän oli 400 metrin Suomen ennätysmies ja Ruotsi-otteluiden sankari. Hän oli jo lopettanut urheilun ja oli SDP:n kansanedustaja. Tapasin hänet nyt ensimmäisen kerran. Vaikka minusta ei tullutkaan hänen ja Tovereiden toivomaa ratakierroksen juoksijaa, niin meistä tuli pitkäaikaiset ystävät.
Voitto kertoi minulle harjoittelusta monia asioita, joita ei ollut missään valmennusoppaissa. Sain niistä myöhemmin suurta hyötyä valmennustyössäni.
Yksi tärkeimmistä oli oppi, miten voi kehittää kiriä väsyneenä ja puutunein jaloin.
Voiton ja Jussin mielestä olin niin hyvä tyyppi 400 metrin aitajuoksuun, että oikealla harjoittelulla minusta kehittyisi varmasti huippujuoksija. Uskoin niin itsekin. Ainakin pystyin harjoittelemaan millaisessa säässä tahansa. Olin lähtenyt pöllintekoon aamuviideltä yli kahdenkymmenen asteen pakkasessa ja hakannut halkoja hellepäivänä kahdeksan mottia.
Jussi Rintamäki vei autollaan minut Heikkilän kasarmin portin eteen. Hetken päästä minusta tulisi fyysisesti Porin prikaatin alokas. Mieleltäni olin Turun Toverien 400 metrin aitajuoksija.
Asepalvelukseni toisena päivänä minut vietiin everstiluutnantti Tuomas Liponkosken puhutteluun. Puhutteluista minulle tuli heti mieleen kahdet aikaisemmat puhuttelut. Niistä ei hyvää seurannut.
Oppikoulun rehtorin puhuttelussa sain tietää itsekin, kun hän kahteen kertaan sen sanoi, kuinka kelvoton oppilas olin. Äidinkielen opettajana hän osasi kaikki moitesanat, mitä ihmisestä voi sanoa. Yhtään hyvää asiaa minussa ei ollut. Toisessa puhuttelussa kasvatuslaitoksen johtaja ei myöskään hyvää minussa nähnyt, ei kyllä moittinutkaan. Ilmoitti vain meidän joutuvan jouluyöksi kylmään kellariin. Olimme kuulemma varastaneet kuusesta karamellit. Myöhemmin kyllä selvisi, ettemme olleet.
Kolme sotaa käynyt Liponkoski sitä vastoin aloitti puhuttelun kehuilla. Hän sanoi kuulleensa, että minusta tulisi erinomainen joukkojen valmentaja. Olin hämmentynyt. En ollut vielä valmentanut ketään. En edes itseäni. Sitten everstiluutnantti sanoi, että minut komennetaan Säkylän Huovinrinteelle. Ensiksi pitää suunnitella sinne latureitit ja sitten alkaa valmentaa prikaatin valmennusryhmiä.
Olin tyrmistynyt. Olin sopinut jo illaksi harjoittelun puistoon. Luvan olin saanut olympiakisoissakin olleelta vääpeli Laineelta. En tajunnut olevani alokas ja puhuvani korkea-arvoiselle upseerille. Melkein ärjäisin kuin kulkumies jaloissa pyörivälle koiralle. ” En minä voi lähteä Säkylään. Minun täytyy olla Turussa ja alkaa harjoittelemaan 400 metrin aitajuoksua”.
Liponkosken leppoisa ilme muuttui. Nyt hänen ilmeensä oli kuin Tali-Ihantalassa venäläisten hyökkäystä torjuessaan. ”Armeijassa tehdään juuri niin kuin käsketään. Ei niin kuin itse halutaan. Sodassa ei juosta 400 metrin aitoja, mutta ammutaan ja hiihdetään kyllä. Te lähdette Huovinrinteelle. Poistukaa!”.
Säkylästä oli tullut uusi varuskuntapaikkakunta. Muillekin paikkakunnille prikaatia tarjottiin, mutta nämä eivät huolineet. Sitä ne myöhemmin kyllä katuivat. Säkylässä kunnan päättäjät tykkäsivät, mutta pitäjän nuoret miehet eivät. Pitäjän vapaita nuoria naisia tuli kerralla tavoittelemaan tuhannen viriiliä uutta miestä.
Varmin paikka varusmiehen oli saada nyrkistä turpiinsa, oli mennä Pyhäjärven rannalla olevalle lavalle tansseihin.
Mennessäni Huovinrinteelle kasarmeja vielä rakennettiin ja pitkään vielä myöhemminkin. Silloin en aavistanut, että tulen itsekin olemaan rakennustöissä.
Ensimmäinen työni Huovinrinteellä oli suunnitella Porsaanharjulle suuntautuvat reitit ja muutkin harjoituspaikat. Erityisesti ampumapaikan, missä voimme ampua sotilaskiväärillä kovilla.
Eräänä aamuna minulle sanottiin, että Yrjö Keinonen tulee tutustumaan Huovinrinteeseen ja haluaa juoksulenkille. Asian ilmoittanut sanoi Keinosen olevan kovakuntoisen ja kilpailuhenkisen. Hän kysyi, mahdanko pysyä Keinosen vauhdissa vai täytyykö pyytää oppaaksi oikein kilpajuoksija. Sanoin minua tuntemattomalle miehelle, että eiköhän se jotenkin onnistu minultakin.
Juoksimme sitten Keinosen kanssa kymmenen kilometriä neljässäkymmenessä minuutissa. Lenkin päätteeksi teimme vatsa- ja selkälihaksia vahvistavia liikkeitä. Lenkin jälkeen Keinonen pyysi kanssaan saunaan. Majuri jäi ulkopuolelle. Keinonen kertoi itsestään. Hän halusi aina olla opinnoissaan parhain. Yhtä kertaa lukuun ottamatta hän sitä olikin.
Keinonen pyysi kertomaan myös itsestäni. Ihan kaikkea en kertonut. Sen kerroin, että isäni haavoittui Ilomantsissa ja työkaverini Sergein isä jäi Raatteentielle.
Saunomisemme kesti yli kaksi tuntia. Keinosta oli odoteltu jo yli tunnin ruokailuun. Keinonen pyysi minutkin syömään. Tarjoilijat kattoivat nopeasti ylimääräisen ruokailijan kattaukset. Niin on täytynyt puolisoni Railinkin tehdä monet kerrat, kun tanssiyhtyeen soittaja on sanonut, että tyttöystävä syö myös.
Myöhemmin tein Keinoselle harjoitusohjelmia. Sain häneltä suosituspaperin hakiessani Posiolle valmentajaksi.
Minut valittiinkin. Ei ollut kyllä muita hakijoita, eikä edes kiinnostuneita.
Valmensin Huovinrinteellä erityisesti ampumahiihtäjiä. Parhain kaverini oli Arvo Kinnari. Hän meni rajavartiostoon Kontiolahdelle ja sijoittui Grenoblen talviolympialaisissa viidenneksi.
Kontiolahdelle minunkin piti mennä ja tulla itsekin ampumahiihtäjäksi. Pääsin kuitenkin myöhemmin nauttimaan ampumahiihdosta ja sen harjoittelusta Heikki Ikolan kanssa. Ikola oli yksi maailman parhaista ja hyvä mies muutenkin. Yhteinen aikamme oli ihan parasta valmentajan urallani.
