Elämääni eri paikkakunnilla, osa 8
21.7.2026
Opiskelu Pajulahdessa liikunnanohjaajaksi muutti elämäni arjen täysin. Erityisesti muiden ihmisten kanssa toimimisessa. Ennen Pajulahtea olin aina möyrinyt yksinäni raskaissa töissä. Oskarin kanssa piti alkaa yhdessä tukinkaatoon, mutta yhtään puuta emme ehtineet kaataa. Minkäänlaista harrastusta minulla ei ollut, mikäli ruokapalkalla tehtyä työtä ei sellaiseksi lasketa.
Muuttaminen Nastolaan muutti myös suhteeni isääni. Hän alkoi antamaan minulle eläkerahansa. Hänen antamillaan rahoilla maksoin oman elantoni hänen kuolemaansa saakka. Myös sadat Lapin lasten ruokailut kilpailumatkoilla ja harjoitusleireillä.
Pajulahdessa opin myös asian, joka on eniten auttanut minua menestymään valmentajana ja esimiehenä. Huonokin voi kehittyä hyväksi, jos edes joskus saa kehuja. Minä sain opettajilta, kylän ihmisiltä ja myös omilta sukulaisilta vain moitteita. Heille ei tehnyt mieli kerätä kedon kevään kukkakimppua. Pajulahdessa tunsin, että aihetta ruusukimpun viemiseen oli joka päivä.
Pajulahdessa tutustuin ja ystävystyin moniin menetysvalmentajiin ja lajiensa maailman parhaisiin urheilijoihin. Minulla itselläni ei ollut mitään omaa lajia. Olin kyllä käynyt hiihtokilpailuissa ja kerran yleisurheilukisoissa, mutta vain päästäkseni Pajulahteen. Siellä sitten eri lajien valmentajat halusivat minun alkavan harjoittelemaan juuri heidän lajiaan.
Hiihdon maineikas päävalmentaja Veli Saarinen kävi luennoimassa hiihdon harjoittelusta. Iltapäivällä pidettiin sitten kilpailut Nastolan kankailla. Ensin piti matkana olla kymmenen kilometriä, mutta se lyhennettiin liian pitkänä viiteen kilometriin. Itse olisin toivonut ainakin kahdenkymmenen kilometrin lenkkiä, joka oli minulle tuttu päivittäinen edestakainen työmatka hiihtäen tai kävellen. Voitin silti kilpailun muutaman minuutin erolla. Saarinen kehotti minua heti alkamaan hiihtäjäksi. Vielä samana päivänä hän soitti Lahteen Esko Järvisen suksitehtaalle ja sai minulle ilmaiseksi sälesukset.
Raakarollen kopla leireili Pajulahdessa. Juoksin heidän kanssa kymmenen kilometrin testin. Aikani oli tasan 33 minuuttia lumisella tiellä tammikuussa. Sanoin Haikkolalle juosseeni samaa vauhtia keväisin pöllinkuorintaan. Hän sanoi siihen, että kyllä on ollut kova palo työntekoon. Niin oli ollut. Haikkolan mukaan lajini on ehdottomasti kestävyysjuoksu. Pohjakunto oli jo tullut työmatkoilla. Lasse Virenin valmentajana hän ja Lasse kävivät Posiolla harjoittelemassa. Hän muisti vielä Pajulahden juoksuni. Siitä erityisesti sen, että samaa vauhtia olin pitänyt matkalla pöllinkuorintaan.
Seiväshypyn maailmanennätysmiehen Pentti Nikulan valmentaja Valto Olenius ei halunnut minusta seiväshyppääjää vaan kymmenottelijan. Ei minusta sitten sitäkään tullut kuin vain pöydän ääressä. Laskimme tulevaisuuden pisteitämme Viljo Nousiaisen ja Esko Olkkosen kanssa. Kaikista meistä pöydän ympärillä kehittyi reilusti yli 8000 pisteen ottelijoita. Eikä oltu edes juovuksissa.
Legendaariset Suomen ennätyslukemat 777 hypännyt Jorma Valkama lupasi valmentaa minusta 8 metrin hyppääjän. Valmennus alkaisi, kun hän tulee seuraavan kerran Pajulahteen. Olin niin innoissani, että saattelin hänet autolleen. Vilkutin niin kauan kuin Volkkarin perävalot näkyivät. Juoksin sisälle asuntolaan. Minusta tulisi pituushyppääjä. Ei tullut, eikä Jormasta valmentajaani. Hän ajoi kuolonkolarin matkallaan pois Pajulahdesta.
Pituushyppyoppi jäi minulta saamatta, mutta ainakin joidenkin suomalaisten urheilutoimittajien mielestä tein ainakin yhden pitkän hypyn. Loikkasin katsomosta korkean aidan ja vartioiden päiden yli radalle Kaarlon tullessa maaliin Moskovan olympiakisoissa. Minä en ilmalentoa muista, mutta sen kyllä, kun kymmenen venäläistä heitti minut takaisin katsomoon Matti Hannuksen ja Ilkka Tolosen viereen.
Voimakkaimmin omaa lajiaan suositteli nyrkkeilyn opettaja Jukka Laaksonen, koska juuri häntä minun oli kiittäminen, että edes hain Pajulahteen, niin nyrkkeilyä aloin sitten harjoitella.
Nyt myös puolustusta, torjuntoja ja väistöjä.
Kymmenet kerrat sparrasin maajoukkuenyrkkeilijä Pertti Purhosen kanssa. Purhonen ja Laaksonen vihasivat toisiaan. Purhonen arvosti Laaksosta yhtä vähän kuin helsinkiläinen tukkukauppias vienankarjalaista laukkuryssää. Otellessamme Laaksonen neuvoikin minua enemmän kuin Purhosta. Purhosesta kuitenkin kehittyi Tokion pronssimitalisti.
Kevään koittaessa minulle sitten tuntui löytyvän oma laji. Ainakin minä uskoin niin. Aloin juosta vetosarjoja kurssikaverini Jussi Rintamäen kanssa. Ilmajoelta syntyisin oleva Jussi oli Rooman olympiakisoissa 400 metrin aitajuoksussa viides. Minulla oli saavutuksena samassa lajissa vain Satakunnan nuorten mestaruus. Jussi kuitenkin uskoi minustakin kehittyvän hyvän.
Tultuaan Turusta vappuviikon lomalta Jussi antoi minulle Turun Toverien verryttelypuvun, Karhun lenkkitossut ja piikkarit. Samalla minusta tuli Työväen Urheiluliittoon kuuluvan seuran urheilija. Vähät aikaisemmat kilpailuni olin urheillut porvariliittoon kuuluvan seuran jäsenenä. Itse en kyllä itse tiedostanut, mihin leiriin kuuluin.
Yhteisiin harjoituksiimme tuli Helsingistä ikätoverini Jaakko Tuominen. Vedimme uuvuttavia vetoja lumessa Kukkaisjärven jäällä. Jaakolla oli auto-onnettomuuden seurauksena jäykkä lantio.
Lumihankivedoissa pärjäsin Jaakolle, mutta maantiellä hän oli parempi. Aivan kuten nyrkkeilyharjoittelukaveristani Purhosesta kehittyi huippu lajissaan, niin myös Tuomisesta 400 metrin aitajuoksussa.
Hyvät kaverit meistä kuitenkin Jaakon kanssa tuli. 70-luvulla järjestimme molemmat yleisurheilukisoja. Sen tasoisia ei enää Suomessa ole yksittäisen seuran toimesta pystytty järjestämään.
Jaakko vastasi Helsingin Maailmankisojen urheilijahankinnoista, minä Saarijärven kaksipäiväisten juhannuskisojen.
Saarijärvellä kilpaili silloin kymmenittäin lajeissaan maailman parhaita urheilijoita. Tarjosin parhaimmille urheilijoille vaatimattomassa asunnossani aamiaisen. Se kyllä oli tasokas. Eräänä aamuna vain olympiavoittajat ja maailmanennätysmiehet mahtuivat syömään pöydän tuoleilla. Mitalistit söivät seisaaltaan.
