Elämääni eri paikkakunnilla, osa 7
7.7.2026
Aatonaaton ilta oli jo hämärtynyt, kun jäin pois linja-autosta Rintalan Eevan kahvilan edessä Tuorilan risteyksessä. Paikka oli minulle tuttu. Kuusi ensimmäistä
vuottani kotini oli ollut risteyksessä. Yhden huoneen ja maapohjaisen eteisen mökki.
Sitä sanottiin Töttöläksi. En siellä juurikaan ollut. Enimmän ajan kunnalliskodin hullujen puolella. Sadat yöt vietin metsissä karussa jahtaajiani. Minua sanottiin metsän elukaksi.
Vain inkeriläinen kutsui pikkuryssäksi.
Tiekin kotiini oli sekin tuttu. Sitä olin kulkenut monet kerrat aamupimeällä ja iltahämärässä eväsreppu selässäni. Kotitien varrella oli kansakouluni. Isäni oli ollut koulun ensimmäinen oppilas.
Olin innokas oppilas. Oppi ei vain päähäni tarttunut. Koskaan en alaluokilla saanut mistään aineesta vitosta parempaa. Siinäkin oli opettajani mukaan puolet liikaa. Koskaan en saanut kirjoitusvihkoakaan.
Opettaja sanoi, että sen minkä osaat kirjoittaa, voit kirjoittaa halkaisupölkkyyn.
Pakkaslumi narskui jalkojeni alla. Minulla oli jaloissani paksupohjaiset työkengät. Minua jännitti kotiin meno kovin. Olin paiskannut oven kiinni lähtiessäni sillä mielellä, etten enää koskaan palaa kotiin.
Enkä edes Tuorilan kylälle.
Kiersin talon taakse metsän puolelle. Näin ikkunasta keittiöön. Äitini puuhaili hellan äärellä. Hän näytti vanhemmalta kuin lähtiessäni. Ikkunan takana seisoessani en tiennyt, ettei Oslosta lähettämäni kortti ollut tullut perille. Vanhempani eivät olleet tietoisia lähdöstäni huippuvuorille. Sen he olivat saaneet selville, että olin lähtenyt Ruotsiin. He olivat löytäneet alumiinitehtaan kanssa tekemäni sopimuspaperin.
Äitini siskokin oli käynyt Tukholmasta minua etsimässä. Yhden päivän minua oli naarattu merestä, kun tiedettiin minun olleen juhannuksena satamassa. Olin aiheuttanut kauhean tuskan vanhemmilleni. Äitini oli itkenyt monet yöt miettiessään missä olin.
Seisoin kauan ikkunan takana. Pelkäsin mennä vanhempieni luokse. Vasta pitkän ajan päästä kävelin hitain askelin portaille. Vielä portailla mietin, että mitä jos vanhempani sanovatkin, että palaa sinne mistä olet tullutkin. Tämä ei enää ole sinun kotisi.
Sitten kuitenkin avasin oven ja astuin sisälle. Seisoin paikallani, kun äitini tuli keittiöstä. ”Poika”, hän parkaisi ja lyyhistyi itkemään. Panin käteni hänen päänsä päälle. En osannut sanoa mitään. Sitten isäkin tuli viereemme. Huomatessaan minut, hänkin alkoi itkeä.
Kaivoskylässä olin päättänyt pyytää anteeksi heti tavatessamme. Nyt en kuitenkaan pystynyt. Äiti nousi ylös pyyhkien silmiään esiliinaansa. Hän kysyi, missä olin ollut, kun olen niin kamalan näköinen.
Niin olin. En ollut pessyt kasvojani kertaakaan kaivoskylässä. Tukkaani ei ollut leikattu sitten Suomesta lähtöni.
Heti kotiintuloni jälkeen aloin kysellä leimikoita. Sainkin sellaisen minulle tutuilta seuduilta. Miinan kanssa pontikankeitossa olin monet yöt viettänyt samassa metsässä, missä nyt saisin sahata tukkipuita.
Löysinkin saman ison kuusen, jonka tuuheiden oksien alla olimme olleet suojassa sateelta.
Työnjohtaja ei ollut minulle tuttu. Hän oli kuullut minusta. Olin alkanut räyhäämään Siipyyn Kiilin häissä ja minut oli siellä hakattu. Mieleni teki sanoa, että en minä siellä kuonooni saanut, mutta pökerryin kyllä, kun sulhasen isä löi minua halolla takaraivoon.
Työnjohtaja kertoi itse olevansa pitäjänkuulu tappelija. Vähänläntä mies sanoi lyöneensä Otamon tanssilavalla yhdellä kopautuksella mittaiseni miehen pöpelikköön. Työnjohtaja jatkoi sitten vielä, että se mies oli muutenkin kuin minä. Meinasin sanoa siihen, etten kuitenkaan minä ollut.
Yhtenä sunnuntai-iltana huomasin auton juuttuneen lumeen tien vartaan. Pitkä kuljettaja olikin minulle tuttu. Jukka Laaksonen, entinen Suomen nyrkkeilijöiden päävalmentaja. Hän oli valmentanut Suomen Helsingin olympiakisojen menestysnyrkkeilijät. Jukka alkoi heti kyselemään, missä olen ollut, kun en ole käynyt harjoituksissa. Kerroin olleeni Ruotsissa töissä alumiinitehtaalla. Kaivoksella olostani väärällä nimellä en puhunut mitään.
Sanoin Jukalle saaneeni hyvän leimikon, ettei hän alkaisi kyselemään, miksi Ruotsiin lähdin. Jukka kysyikin, aionko koko elämäni tehdä raskaita metsätöitä. Hän alkoi kertomaan liikunnanohjaajakoulutuksesta. Hän itse opetti nyrkkeilyä Pajulahdessa. Jukka kehotti minua hakemaan Pajulahteen. Hän kirjoittaisi minulle suosituksen. Voisin siellä alkaa samalla valmentautua Tokion olympiakisojen nyrkkeilyihin.
Jukka oli silloin myös SVUL:n Satakunnan piirin toiminnanjohtaja. Kävin Porissa hänen luonaan. Jukka sanoi, että minulla pitäisi olla jotain urheilusaavutuksia. Saavutuksilla rukiinniitossa ja pölkynkuorinnassa ei Pajulahteen pääsisi.
Kullaalla järjestettiin Satakunnan piirinmestaruushiihdot. Minulla oli yksipuiset koivusukset. Minkäänlaista hiihtoasua minulla ei ollut. 18-vuotiaiden sarjassa oli paljon osanottajia. Voitin kilpailun, vaikka aluksi minut hylättiin. Minulla oli paljon muita parempi aika, enkä ollut näyttänyt hiihtäjältä.
Jukan luona näin sitten myös Eeles Landströmin. Hän oli kaksinkertainen seiväshypyn Euroopan mestari. Hänkin lupasi kirjoittaa suosituksen. Pajulahden opettaja Valto Olenius oli hänen kilpakumppaneitaan. Porissa silloin asunut Eeles sanoi, että minun pitäisi mennä myös yleisurheilukisoihin. Olenius arvostaa vain yleisurheilijoita.
Kiikoisissa oli 18-20-vuotiaiden nuorten piirimestaruuskisat. En päässyt jälki-ilmoittautuneena kuin aitajuoksuihin. En ollut koskaan nähnyt juoksuaitoja. Vain pellon ympärillä olevia piikkilanka-aitoja ja piha-aitoja. Voitin silti molemmat aitamatkat. Ihmettelin vain niiden lyhyttä juoksumatkaa. Olisin tykännyt 10 000 metrin aidoista. Se olisi ollut lempimatkani.
Pajulahden valintakokeissa pitikin heti juosta aidat. Vuoroni oli heti ensimmäisenä. Juostuani näin kokeenvalvojan Oleniuksen kirjoittavan jotain vihkoonsa.
Seuraavana oli vuorossa Eino Grön. Kuulin jonkun sanovan, että se on se laulaja.
Ainekirjoitus oli viimeisenä kokeena. Olin kirjoittanut elämässäni vain kaksi ainetta. Molemmat olivat kehnoja. Nyt Olenius sanoi minulle, että aineeni oli parhain hänen koskaan lukemansa.
Pääsin Pajulahteen kokeiden parhaana.
