Elämääni eri paikkakunnilla, osa 6
23.6.2026
Kaivoskylän konttorilla meidät vastaanottanut mies katsoi minua pitkään. Pelästyin, että hän alkaa epäilemään ikääni. Johnyltä hän kysyikin, tietääkö poika miten raskasta työ kaivoksessa on.
Johny sanoi kertoneensa minun lapioivan saman kolmessa tunnissa, minkä kolme italialaista kolmessa päivässä. Eikä yhtään valehdellut.
Olin lyhyen elämäni aikana nukkunut öitäni monenlaisissa paikoissa. Ei ihan joka yö puhtaiden lakanoiden välissä. Maakellareiden katon alla, savusaunan lauteilla ja muutaman yön tuuhean kuusen oksiston alla, viimeksi alumiinitehtaan varastokopissa. Nähtyäni nyt makuupaikkani, tuli varastokoppia ikävä.
Varastokopissakaan ei ihmiseksi itsensä luokitellut olisi yöpynyt, mutta kaivoskylän parakista olisi kapinen kettukin luikkinut karkuun. Kaksitoista mainaria asui aina yhdessä parakissa. Sängyistä kaksi oli päällekkäin. Onneksi saimme Johnyn kanssa yhteisen.
Parakin perällä oli yksi pöytä, jonka ympärillä oli korttipeli käynnissä vuorokauden jokaisena tuntina. Vain tappelut keskeyttivät sen. Oloani helpotti, kun huomasin, etteivät tappelijat olleet saaneet nyrkkeilyoppia. Mainareiden laajakaariset lyönnit lähtivät kaukaa selän takaa. Ennen kuin nyrkki ehtisi tulla omaan leukaani, ehtisin tuikkaamaan vasemman suoran silmän alle.
Uskoinkin pärjääväni tappeluissa, jos kukaan ei vain pääsisi lyömään minua takaraivoon, kuten sulhasen isä haloolla Siipyyn häissä.
Jo kolmantena kaivoskylän yönäni jouduin tappelemaan. Olemukseni ärsytti poninhäntätukkaista kiinalaista. Hän alkoi vetämään minua yläpetiltä alas. Kuulin kerran äitini sanoneen minua moittineelle rovastille, ettei Jouko mikään tappelija ole, vaikka villi onkin. Nyt oli kuitenkin tapeltava. Sen näköisessä irveessä paksun pötikän arpinen naama oli.
Kiinalainen veti nilkastani. Koukistin oikean jalkani ja potkaisin sen kaikella voimallani kiinalaisen naamaan. Pötikkä kaatui sänkyjen väliin, mutta kömpi ylös naama veressä. Rautapohjainen kaivosmono ei tehnyt yhtä sileää jälkeä kuin Gilletten partaterä. Kiinalainen sai jostakin käteensä puolen metrin pituisen veitsen. Olin jo siinä vaiheessa hypännyt lattialle.
Kiinalainen tuli kohti veitsi kädessä. Otin nyrkkeilyasennon. Odottamatta pötikän lyöntiä tuikkasin vasemman suoran hänen veriseen poskipäähänsä. Ennen kuin ehdin lyödä jatkoksi oikeaa suoraa, kuului kauhea rusahdus ja kiinalainen putosi polvilleen eteeni. Johnny oli iskenyt painavan rautamoskan kiinalaisen takaraivoon. Kysyin Johnnyltä, ”millä löit?”. Ei sillä ole väliä, sillä on, että olet hengissä, hän vastasi. Seuraavana yönä en nukkunut. Mietin Johnyn sanoja. Täällä pitää kiittää, kun herää aamulla elossa.
Minulla oli kaivoskylässä koko ajan paha mieli. Oikein paha. Eniten vaivasi isäni hakkaaminen. En saanut sitä mielestäni kuin hetkittäin syvimmässä unessani. Vielä pahempi oloni olisi ollut, jos olisin tiennyt, etteivät vanhempani tienneet yhtään missä olin. Varsinkin äidilleni, se oli ollut hirveää. Ehkä myös isälleni.
He olivat löytäneet minun ja alumiinitehtaan välisen sopimuspaperin. Äitini sisko Kerttu lähti Tukholmasta etsimään minua Sundsvallista. Vuokraisäntäni oli kertonut, että poika halusi nukkua tehtaan varastokopissa, vaikka heillä olisi ollut hyvä huone yläkerrassa. Tehtaalta sanottiin minun ottaneen lopputilin. Ainakaan palkan pienuuden vuoksi ei olisi tarvinnut sitä tehdä, oli sanottu.
Palkka oli hyvä myös kaivoksella. Sielläkin se tuli kovalla työllä. Lähdin ylös aina ensimmäisillä vaunuilla ja alas tulin viimeisillä. Olin aina arvottanut itseni työsaavutusten perusteella. Pidin itseäni ihan paskana, jos en maa- ja metsätöissä ollut paras. Koulussa en koskaan saanut kuin moitteita. Matematiikkakilpailun voitin opettajan mielestä tuurilla. Hiihtokilpailun sillä, että muut olivat koululaisia. Minä metsätyömies.
Kaivoksellakaan ei minulla ollut arvoa ihmisenä, vain tekemälläni työmäärällä. Tunsin, ettei minulla ollut enää edes omaa nimeä, kotimaata eikä edes unelmia.
Pahalta tuntui sekin, että kaivoksella oli minun veroiseni mainari. Sergei Ukrainasta oli pitkä ja roteva. Vihasin siksi häntä. Teimme molemmat aina ylipitkää päivää. Usein olimme kahdestaan viimeisinä kaivoksella.
Yhtenä iltana Sergei jäi vyöryvien hiililohkareiden alle. Minulle tuli riemukas tunne. Nyt Sergei kuoli ja minä olen paras.
Riemun tunnettani kesti vain hetken, minulle tuli valtava hätä. Sergei kuolee. En hetkeen pystynyt tekemään mitään. Sitten aloin heittelemään lohkareita käsin pois Sergein päältä. Häntä ei näkynyt.
Tuntien kaivamisen jälkeen en enää jaksanut. Minulle tuli itku. Tunsin olevani syy Sergein kuolemaan, kun en heti alkanut kaivamaan. Sitten muistin vanhan tukintekijäystäväni sanat. Luovuttaa ei saa, jos on vielä elossa.
Minä olin. Jatkoin kaivamista ja Sergein kasvot tulivat näkyviin. Minulta meni taju. Sergei talutti minut alas kylään. Samana yönä kaksi jääkarhua oli myös kävellyt kylään. Onneksi ei meidän kanssa yhtä aikaa.
Meistä tuli Sergein kanssa parhaimmat ystävykset. Emme enää kilpailleet, emmekä tehneet ylipitkää päivää.
Sergein isä oli jäänyt talvisodassa Rukajärven tielle. Koskaan isä ei ollut nähnyt häntä, eikä hän isää.
Sopimuksemme loppui jouluaatonaattona. Viimeisenä iltana kaivoskylässä kävelin yksin ulos. Katselin taivaalle. Tähdet loistivat kirkkaina. Minulle tuli lämmin tunne.
Päätin mennä kotiin. Ainakin käymään, vaikka olin päättänyt, etten koskaan enää kotiin palaa.
Astuessani takaisin parakkiin aistin heti oudon tunnelman. Johny makasi lattialla puukko syvälle selkään iskettynä. Tartuin Johnyn vielä lämpimään käteen. Pidin siitä pitkään kiinni.
Tunsin suurta surua. Johny uhrasi vuokseni paljon. Lopulta elämänsä.
