Elämääni eri paikkakunnilla, osa 5
9.6.2026
Minusta oli tullut kaupunkilainen ja tehdastyöläinen. Muutos entiseen elämääni oli suuri.
Asuin Tuorilan kylään verrattuna suuressa Sundsvallin kaupungin keskustassa. Työympäristökin oli täysin toisenlainen kuin synkillä saloilla Suomessa.
Ensimmäisenä työaamunani Ruotsissa seisoin seitsemältä tehtaan toimistokopissa. Pöydän takana ollut mies puhui suomea. Hän sanoi tulleensa Suomesta jo 50-luvulla. Hän oli kotoisin Siipyystä ja osasi ruotsia. En kertonut olevani naapuripitäjästä. Olisi alkanut kyselemään, miksi olin tullut Ruotsiin.
Hän selvitti työhön liittyviä asioita. Tehtaalla oli oma ruokala. Kottiakin saisi, kun tilillä olisi sisällä riittävästi. Kun kuulin viikoittaisen työtuntimäärän, kysyin voinko tehdä enemmän. Kyllä voit, vaikka kuinka paljon. Ruotsalaiset ovat poissa töistä kesällä pitkiä aikoja, sanoi mies ja naurahti. Sanoin hänelle, että voinko päästä pultinlyöjäksi. Mies pompahti tuolistaan ylös seisomaan ja sanoi minun olevan ensimmäinen, joka haluaa siihen hommaan.
Kolmantena työpäivänäni tein tehtaan pultinlyöntiennätyksen. Hetken aikaa teki mieleni lähettää kortti kotiin ja kertoa. Lähettämättä kuitenkin jäi.
Sen päivän jälkeen aloin tekemään yhtämittaisia kahdeksantoista tunnin pituisia työvuoroja. Nyt kun ei tarvinnut kulkea töihin jalan peninkulmien pituisia matkoja. Sain nimittäin luvan nukkua yhdessä varastokopissa. Ystävällinen työnjohtaja toi minulle sinne sängynkin.
Kesken kiivastahtisen työtahtini käveli luokseni vuokraisäntäni. Menimme kauemmaksi kuumasta uunista. Hän kertoi heidän olleen kovin huolestuneita, kun minua ei ole näkynyt asunnollani. Sanoin yöpyneeni tehtaalla. Hän mittaili minua katseellaan. Et sitten päässyt varastoon. Voisin puhua tehtaan talouspäällikölle, hän sanoi. Pelästyin pirusti joutuvani pienipalkkaisiin tuntitöihin. Sanoin hänelle, etten osaa laskea enkä kirjoittaa. Sen kuultuaan hän lähti kävelemään pois. Koskaan en häntä enää nähnyt. Sitä en vain silloin tiennyt.
Tein tehtaalla vain kolmea asiaa. Työtä, nukkumista ja kerran vuorokaudessa söin ruokalassa halvan ruoan. En ollut juuri kenenkään kanssa tekemisissä, mutta tutustuin kuitenkin Ruotsin Pajalasta kotoisin olevaan Johny Anderssoniin. Johny oli mittaiseni komea vaaleahiuksinen mies. Hän kertoi hiihtäneensä samoissa kisoissa Sixten Jernbergin ja Suomen Eero Mäntyrannan kanssa. Hän sanoi minunkin pärjäävän hiihdossa, kun olen niin kovakuntoinen. Kehut tuntuivat hyvältä.
Johny järjesti minutkin purkamaan satamaan Brasiliasta oksidilastissa tullutta laivaa. Vaikka työstä maksettiin kolminkertaista palkkaa, niin juhannuksena ei lapiohommiin ollut halukkaita. Johnyn ja minun lisäksi ei tullut kuin vain kolme italialaista. Aluksi ei tarvinnut tehdä mitään. Täysi palkka kyllä maksettiin. Minulle tämä sopi hyvin. Olin tehnyt juuri ennen laivaan menoa kolmenkymmenen tunnin vuoron, kun tehdas laitettiin kiinni juhannuksen pyhiksi.
Juhannuspäivänä piti sitten alkaa lapioimaan oksidia ruumaan kulmista keskelle. Koko ajan viiniä lipittäneet makaronimaan miehet eivät lapioon tarttuneet. Johny sanoikin, etteivät he Ruotsissa ole tehneetkään muuta kuin panneet vaaleita ruotsalaistyttöjä. Johny kysyi minulta, miksi tulin Ruotsiin. En kehdannut sanoa hakanneeni isäni. Sanoin lähteneeni tienaamaan itselleni isompaa taloa.
Kerroin syntyneeni yhden huoneen lautamökissä keskellä neljän tien risteystä.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Johny sanoi, että lähdetään Huippuvuorille. Hiilikaivoksissa tienaa saman kuukaudessa mitä täällä kolmessa. Hän oli ollut siellä. Johnyn sanat huumasivat minut. Mitään miettimättä lupasin lähteä. Ongelmana oli vain ikäni. Piti olla vähintään 20 vuotta täyttänyt. Johny sanoi voivansa järjestää asian. Hänen serkullaan oli Sundsvallissa kirjapaino. Hän lähtikin laivasta. Minä jäin yksin lapioimaan loppuja.
Lentoja huippuvuorille oli vain kerran viikossa. Meidän pitikin olla Oslossa jo seuraavana aamuna. Juhannuksen jälkeisenä arkiaamuna jätin sinne työhaalarini. Paksupohjaiset työkengät jätin jalkoihini.
Puin päälleni puseroni ja housut, jotka olivat olleet päälläni jo Suomesta tullessani. Vuokra-asuntoon jäivät kassini ja ulkopuseroni, sinne en ehtinyt käymään. Vuokranantajani eivät tienneetkään lähdöstäni Huippuvuorille mitään. Siitä tulikin kamalia seuraamuksia.
Johnyn tullessa menimme yhdessä tehtaan palkkakonttoriin. Hän kertoi meidän ottavan lopputilin. Naisvirkailija ei kysynyt miksi ja minne lähdimme. Hän oli tottunut. Miehet tulivat, miehet lähtivät. Ei me oltu erikoisia. Konttorin ulkopuolella Johny antoi minulle hankkimansa paperit. Olin Arvid Ole Andersson. Syntynyt 13.4.1940 Ruotsin Jällivaarassa.
Ottaessani paperin vastaan hänen kädestään, Johny sanoi, ”nyt Jouko Olavi Elevaaraa ei ole enää olemassa”. Silloin se ei tuntunut kuin kevyen hymähdyksen verran. Vasta myöhemmin tuli mieleen, että jos olisin kuollut, niin vainaja olisi ollut Arvid Andersson.
Minulla oli mukanani kaikki Suomessa ja Ruotsissa tienaamani rahat. Johny sanoi sen olevan helvetinmoinen ongelma. Ryöstäjiäni olisi jonoksi asti. Hän kertoi myös toisen asian, jossa voi menettää henkensä. Vuorille pitää mennä aina vaunussa, ei koskaan kävellen. Jääkarhut tappavat kävelijät.
Oslon kentällä lentoa odotellessani minulle tuli kummallinen olo. Tuntui kuin olisin menossa kohti kuolemaa. Oloani pahensi, etten ollut hyvästellyt äitiäni kotonani. Ei tiedetty missä päin maailmaa olen, vaikka lähdöstäni oli kulunut jo pitkä aika. Sanoinkin Johnylle lähettäväni äidilleni kortin. Yhdestä kioskista löysin kortin, jossa oli Holmenkollenin kuva. Kortin taakse kirjoitin, ”Lähdin Huippuvuorille! Palkka on hyvä. Koskaan kortti ei kotiin tullut.
