Elämääni eri paikkakunnilla, osa 4
26.5.2026
Olin suunnitellut vuosien ajan isäni hakkaamista. Olin mielessäni tehnyt suunnitelman, miten julman tekoni toteutan.
Tekoni jälkeen lähtisin pois kotikylältäni, enkä koskaan palaisi. Teon toteuttaminen alkoi tuntua vaikealta, kun isäni ei enää vuosiin ollut juonut viinaa jouluisin eikä ajanut meitä äitini kanssa karkuun.
Vaikeaa se olisi ollutkin, kun pystyin ottelemaan tasapäisesti miesten Suomen mestaruuksia voittaneiden nyrkkeilijöiden kanssa. Yhä vaikeammaksi hakkaamisen toteuttamisen aie tuli, kun isäni alkoi auttamaan minua metsätöissä. Hän viilasi pokasahani ja yhdessä tahkosimme kirveen teräväksi.
Ostettuani moottorisahan, isäni huolsi ja kunnosti sitä. Minä en olisi osannut.
Yritin kovalla työnteolla parantaa pahaa oloani. Työntekoni meni sitten järjettömyyksiin niin suuresti, että minua alettiin pitää ihan oikeasti hulluna, eikä vain sanoa. Kerran sitten pyörryinkin metsässä jatkaessani vain työtä juomatta ja syömättä. Paikalle tullut työnjohtaja luuli ensin minun vain lepäävän, kunnes huomasi minun olevan tajuton.
Kun möykky sisälläni vain suureni, tein lopullisen päätöksen. Kuin minua varten oli ilmoitus Satakunnan Kansassa. Ruotsalainen alumiinitehdas etsi Suomesta koulupoikia töihin. Kotonani en tietenkään puhunut Sundsvalliin lähdöstäni mitään. Muuten tein kaikki valmistelut nopeaa lähtöäni varten. Ahlströmin työnjohtaja maksoi lopputilin ja ihmetteli etten ottanut uutta pöllipinoa.
Kylällämme olevasta Postipankista nostin kaikki säästöni. Ala-Stupilan Aili oli siitä hämmentynyt. Sanoin ostavani auton, vaikka ei minulla ollut vielä edes korttia. Piilotin rahani ja isän veljeltä Amerikasta saadun ulkopuseron kotoani kylälle menevän tien varteen.
Haagundin linja-auto Turusta Vaasaan pysähtyi kylämme risteyksessä Rintalan kahvilan edessä. Suunnittelin hakkaamisajankohdan niin, että ehtisin juosta autolle ja se lähtisi heti. Olin hyvä laskemaan ja juoksemaan. Äitini oli pitänyt lähteä jo töihin kunnalliskotiin. Tuntui, että hän vaistosi jotain, eikä lähtenyt.
En olisi halunnut hakata isääni äidin nähden.
Katsoin pöydällä olevaa kelloa. Olin tarkistanut sen olevan oikeassa ajassa. Kun tuli viimeinen hetki, vedin mustat nahkasormikkaat käsiini. Olin ostanut ne Porista torin varrella olevasta liikkeestä. Siihen asti minulla oli ollut vain nahkatyökintaita. Myyjäkin sanoi, että nämä tulevat varmasti vain pyhäkäyttöön.
Isäni istui keinutuolissa radiota kuunnellen. Hetken katsoimme toisiamme silmiin. Viisikymmentä vuotta elämää kokenut sotainvalidi ja seitsemäntoista vuotias riuska metsätyömies. Isä ja ainoa poika. Isäni huomasi käsissäni olevat kiiltävän mustat nahkatanssit. Sillä hetkellä hän tiesi kohtalonsa.
Hänen katseensa jäi ikuisesti mieleeni. Pelkoa siinä ei ollut. Siinä oli syvä suru.
Suru minun puolestani. Hän tiesi minun katuvan tekoani koko loppuelämäni. Löin vasemman suoran isän silmän päälle hämäykseksi. Sitä olin harjoitellut tuhansia kertoja. Nyt sitä ei olisi tarvittu, kun isä istui paikallaan jähmettyneenä. Oikean suoran löin kaikella voimallani isän kaulan alle. Kuului rusahdus, kun rinta painui sisään. Isä lensi taaksepäin tuolin kanssa lyöden takaraivonsa uunin kylkeen. Jatkoin hakkaamista järki sumentuneena tajuttoman isän kylkiin.
Äiti roikkui takaapäin kaulastani. Vasta sitten lopetin.
Riisuin hanskani ja heitin ne isäni päälle. Kävelin ulko-ovelle. Äitini itki polvillaan isäni vieressä. Muistikuvassani jälkeenpäin radiossa olisi soinut Tapio Rautavaaran kappale. Juostessani tuttua kotitietä poispäin en tuntenut riemua, vaan mielipahani tuntui musertavan minut. Jalkani olivat täysin voimattomat. Jos sillä hetkellä olisi ollut mahdollisuus saada tekoni tekemättömäksi, niin olisin antanut kaikki elämäni tienestit.
En pystynyt ajattelemaan mitään järjellistä. Olin kuitenkin hakenut piilopaikastani rahani, puseroni ja ehtinyt Vaasaan menevään linja-autoon. Matkasta ei ole minulla mitään mielikuvaa. Vasta Vaasassa ajattelin ensimmäisen kerran. Kysyin, missä päin satama on. Olin saanut Porissa alumiinitehtaan edustajalta lipun. Paluulipun saisi, jos olisi töissä vähintään kuukauden ajan. Sitä en tarvitsisi.
Laivalla oli paljon Ruotsiin menijöitä. Menin istumaan tyhjälle puupenkille. Halusin olla yksi raskaiden mietteideni kanssa. Viereeni tuli kuitenkin istumaan minua vanhempi pienikokoinen mies. Hän alkoi juttelemaan, vaikka minä en puhunut mitään. Hän kertoi olevansa kotoisin Ilomantsista ja nyt muuttavansa Ruotsiin töihin. Hänen serkkunsa oli järjestänyt hänelle työpaikan.
En vieläkään puhunut mitään. Sitten hän kertoi, että synnyinkylällään oli käyty talvisodassa kovia taisteluita. Oinaansalmen taistelussa oli kuollut ja haavoittunut paljon suomalaisia. Miehen sanat toi taas mieleeni kauhean tekoni. Isäni oli haavoittunut juuri Oinaansalmella. Miksi viereeni istunut mies oli juuri sieltä? Kyyneleet alkoivat putoilla poskipäilleni. Mies huomasi kyyneleeni. Hän kysyi, eikö minullakaan enää ollut Suomessa töitä. Eikä enää mitään muutakaan sain sanottua ja nousin pois penkiltä.
Matkustin ensimmäistä kertaa elämässäni. Matkasta ei jäänyt mitään mieleeni. Mietteitäni myllersi kotini tapahtuma. Entisen kodin, niin silloin uskoin
Meidän kesätyöntekijöiden piti ilmoittautua tehtaan portilla. Sanoin nimeni. Kopissa ollut mies selaili pitkään papereitaan. Ehdin jo pelästyä, ettei nimeäni löydy. Sitten mies antoi karttalehden, johon oli merkitty minulle varattu asunto. Ojentaessaan kartan, hän sanoi töiden alkavan huomenna kello seitsemän.
Asuntoni oli puolen kilometrin päässä tehtaalta iäkkään pariskunnan omakotitalon yläkerrassa. Mies oli ollut tehtaalla töissä vuosikymmeniä. Viimeiset vuodet työnjohtajana. Hän neuvoi minua pyytämään töihin varastoon. Siellä olisi viileää ja saisi ajaa trukilla. Kaikista pahinta olisi pultinlyönti, vaikka se olisikin parhaiten palkattua. Siihen ei kuitenkaan otettaisi kesätyötekijöitä.
