Elämääni eri paikkakunnilla, osa 3
12.5.2026
Elämäni suunta muuttui täysin helmikuussa 1956. Pahanteko loppui, työnteko alkoi.
Viruttelin silloin kovana pakkasyönä Peltovirran Väinön teurastamon suolia paskasta puhtaaksi Tuorijoessa.
Aina välillä kävin lämmittelemässä kohmettuneita kouriani saunan vesipadassa.
Palkaksi koko yön kestäneestä työstäni sain lainaksi vesikelkan.
Olin saanut Veikkolan Matilta käpyjen keräyspaikan Otamon perämetsiltä. Laitoin isäni saappaiden sisälle Satakunnan Kansan lehden sivuja. Olin saanut ne Vapon
työnjohtajalta Harnan Paavolta. Lehdet saadakseni, minun piti kyllä hakata isoista koivuhaloista hellaklapeja. Sen työn jo osasin.
Juostakin jo osasin. Yleensä joku jahtaaja perässäni. Nyt köyden päässä oli vesikelkka.
Niin kova into oli tienaamaan, että ensimmäiset kävelyaskeleet kymmenen kilometrin matkalla otin vasta hakkuupaikalla. Tukkileimikolla oli jo muutamia järeitä mäntyjä kumossa.
Jo kaukaa näin niiden oksilla käpyterttuja. Kuin oravat olisivat istuneet oksilla.
Puolilta päivin tukintekijä pyysi syömään eväitä tulille. Häpesin eväitäni niin, että ruisleivän kovat kannikat jäivät reppuni pohjalle. Katsoin ihaillen vanhaa tukintekijää.
Hän oli varmaan monet kerrat syönyt eväät reppu jalkojensa välissä. Halusin samanlaiseksi.
Käpyjä pystyvät keräämään räkänokkaiset poikasetkin. Pöllejä pinoon saavat miehistä pienimmätkin, mutta tukkipuita pokasahalla kaatavat vain miehistä raavaimmat.
Hämärän tultua lähdimme metsän läpi kotikylää kohti. Matka oli neljä kilometriä lyhyempi kuin tietä pitkin. Jätin vesikelkan metsään. Kulkumme lumessa oli hidasta. Oskarin toinen jalka oli suora.
Hän oli haavoittunut jalkaan sodassa. Viereltä oli kaatunut hiihdon maailmanmestari Eino Olkinuora.
Oskarin levätessä Pentinjärven jäälle kaatuneen männyn rungolla, päätimme alkaa jo huomenna yhdessä tukintekoon. Kaataisimme puut yhdessä röyskäsahalla. Oskari katkoisi sitten puun tukeiksi ja minä karsisin oksat kirveellä.
Intoni tukintekoon oli niin kova, että loikkasin Pehkusuon laidalla olevan leveän laskuojan yli. En huomannut ojan olevan sulan. Veden yllä oli vain ohut lumikerros. Kunnalliskodin jätevedet laskivat ojaan. Oskari putosi kaulaa myöten veteen. Suorajalkaisena hän ei päässyt ylös. Minäkään en saanut häntä ylös vaikka kaikkeni yritin.
Pakkasta oli yli kaksikymmentä astetta. Juoksin hädissäni kunnalliskodin ”hullujen” puolelle. Siellä olivat kaikki kavereitani. Yhtä hulluja kun olimme.
Sain sieltä koko talon voimakkaimman miehen Karlssonin Väinön vetämään Oskarin pois ojasta.
Menimme ison väensaunan lauteille lämmittelemään. Tilanhoitaja huomasi valoa saunassa ja tuli katsomaan, keitä siellä oli. Huomatessaan meidät, hän kiskaisi Oskarin päin suurta kiuasta. Oskarin poski halkesi löylyluukun kahvaan. Tilanhoitaja heitti kaikki vaatteemme hankeen, myös minun, vaikka olimme tuttuja.
Emme saaneet jäähän jämähtäneitä vaatteita päällemme. Melkein alastomina kävelimme kahden kilometrin matkan. Ei meistä tullut tukintekijäkavereita, vain kavereita. Monena iltana kävin häntä katsomassa ja lämmittämässä hänen mökkinsä. Oskari lupasi vuoteeltaan, että kun koivunsilmät aukeaisivat, niin silloin lähtisimme tukintekoon. Silmut aukesivat, mutta emme lähteneet. Juuri sinä päivänä Oskari nukkui ikuiseen uneen.
Käpyjen keräämisen jälkeen sain pöllinkuorimista. Metriset kuusipöllit piti kuoria täysin puhtaiksi. 50-luvulla ei pölkyssä saanut olla yhtä ainoaa mustaa täplää.
Sotien jälkeiset työnjohtajat olivat pääosin entisiä metsätyömiehiä, sillä he tunsivat johtamansa työn. Joukossa oli myös luonnevikaisia, joiden suurin nautinto oli vähäosaisen kiusaaminen.
Minullekin osui Keltakankaan Uunon kanssa sellainen. Uuno sanoi miehen olevan kuin ruunan mu..u. Yhtä tarpeeton. Minä en silloin välittänyt millainen mu…u työnjohtaja on, kun vain antaa minulle pitkän pinon kuorittavaksi.
Sellaisen sainkin Siikaisten Pyntäisten kylältä. Matkaa sinne oli kotoani seitsemäntoista kilometriä. Minulla ei vielä silloin ollut polkupyörää. Juoksin sinne tunnissa ja vartissa. Ainakin Uunon taskukellon mukaan. Hiki oli kyllä otsalla pinolle saavuttaessa.
Keväällä oli pitkään valoisaa. Kuorin aina näännyksiin saakka. Kotimatka kestikin aina kaksinverroin pidempään, kun en jaksanut juosta. Käväisin kotonani vain muutaman tunnin ajan eväät hakemassa.
Sainkin alkaa yöpymään Siikaisten kunnalliskodin yhdessä varastossa. Olin vähän kuin veli talon väelle.
Pystyinkin kuorimaan kuuden motin päiviä. Kukaan muu ei siihen pystynyt. Toivoin joka päivä, että kuorimistani tulisi katsomaan kirkonkylältä kauppiaan nätti tyttö. Koskaan hän ei tullut. Kauppias ei päästänyt. Vain kunnalliskodin asukit kävivät.
Toukokuun lopulla työnjohtaja tuli mittaamaan pinomme. Hän aloitti Uunon pinosta. Västäräkkijalkainen työnjohtaja joutui kurottamaan varpailleen saadakseen pöllin kaksi metriä korkean pinon päältä. Hän alkoi sillä pukkailla pöllejä pinosta. Liukkaat pöllit lensivät kuin nuolet kaaripyssystä. Yhdestä pölkystä löytyi pikkusormen kokoinen musta parkinpala. Työnjohtaja otti Uunon kirveen ja löi pinon korvasinpuut poikki. Pino romahti. Työnjohtaja rähisi Uunolle, että hänen on kuorittava koko pino uudestaan, muuten hän ei maksa markkaakaan.
Kahdeksan lapsen keuhkosairas isä lyyhistyi maahan itkemään ja pyysi armoa työnjohtajalta. Työnjohtaja otti pari nopeaa askelta ja potkaisi Uunoa selkään. Sitten työnjohtaja lähti kävelemään pinoani kohti kirves kourassa. Minulla sumeni järki täysin. Jos sitä on koskaan ollutkaan, mutta ei ainakaan silloin. Otin kirveeni käteeni, pusersin sitä niin lujaa, että veret tirskahtivat kämmenieni rakoista.
Löisin kirveen työnjohtajan päähän, jos hän hajottaa pinoni.
Katsoimme toisiamme silmiin molemmilla kirves kädessä. Onneksemme toisella järki pelasi. Työnjohtaja käveli pois mittaamatta pinoani. Jälkeenpäin hän kertoi, ettei ihminen pääse elävänä lähemmäksi kuolemaa, mitä hän oli Pyntäisten pinolla.
Uuno pyysi minua kostamaan hänen puolestaan. Hän tiesi minun opetelleen lyömistä. Minä lupasin. Siihen tulikin tilaisuus. Näin työnjohtajan Siikaisten työväentalon nurkalla lauantai-iltana.
Kävelin hänen vierelleen aikomuksenani pitää Uunolle antamani lupaus. En pystynyt. Työnjohtaja alkoi kehumaan minua toisten kuullen.
