Elämääni eri paikkakunnilla, osa 16
10.11.2026
Minun piti vain käväistä Posiolla katsomassa millainen Pyrinnön toiminnanjohtajan toimi on, vai olikokaan mitään tointa.
Etelän suurseuroillakaan ei 60-luvulla ollut päätoimisia seuravetäjiä. Kun kerroin, että oma palkka pitää haukkua, kuulijat kummastelivat.
Menisin kuitenkin ylemmäksi pohjoiseen Luirojoen savotalle. Tiesin, miten siellä palkkani hankin, siksi Posiolle poikkeaminen ei huolettanut.
Ei minun oloni Posiolla sitten kuitenkaan ihan katseluksi jäänyt. Lähes seitsemän vuoden ajan jokaisena päivänä vedin leirin, harjoituksen tai olin mukana kilpailuissa.
Saman ajanjakson järjestin tanssit lauantaisin, myin itse jokaisen lipun.
Yöttömän Yön juhannusjuhla oli maan suurin juhannusjuhla. Keskiyön juoksukilpailu oli maan kovatasoisin. Aamuöisin naputtelin harjoitusohjelmia kaikille,
jotka halusivat. Ensin posiolaisille, sitten kuusamolaisille ja pian ympäri laajaa Lappia.
Silloin ei somea ollut, mutta jotenkin tieto levisi, että minulta saa ohjelmia. Ostin yhdenkin kerran kerralla tuhat postimerkkiä. Isäni lähettämillä rahoilla.
Enimmillään lähetin tai annoin ohjelman 3008:lle urheilijalle. Silloin lähetin niitä myös Ruotsiin, Pohjois-Norjaan ja Etelä-Suomeen. Satakuntaankin lähes viidellekymmenelle nuorelle.
Heidän joukossaan oli kaikennäköisiä ja -kokoisia ja myös kaiken luontoisia. Minä en järjestänyt testejä ohjelmieni saamiseksi. Kenellekään ohjelmani eivät maksaneet markkaakaan. Muutamalle laitoin kirjeeseen ohjelmapaperin lisäksi setelin. Se oli Sodankylän sotkussa mieluista paperia.
Ohjelmieni saajien joukossa oli sokea, kuuro ja myös jaloistaan halvaantunut. Hänkin halusi kuukausittain ohjelmapaperin. Yritin vahvistaa siinä uskoa elämään.
Sokea Timo Suusalo kyllä menestyikin. Voitti kolme olympiakultaa keihäässä. Etelän valmentajat kyllä sanoivat minulle, että suurin joukko valmennettavistani kuuluisi vaivaistaloon.
Eivät olisi kuuluneet. Olin itse elänyt ensimmäiset 13 vuottani suurimmalta ajalta vaivaistalossa. Tunsin ne asukkaat. Kenelläkään heistä ei ollut enää tavoitteita elämässään. Kaikilla valmennusohjelmani saaneilla oli.
60-luvun lopulla ei kopiokoneita ollut. Ei ainakaan minulla. Kalkkeeripaperien läpi naputtelin kirjoituskoneella ohjelmia. Vielä neljännestä kalkkeeripaperin läpi lyödystä paperista sai jotenkin selvää. Laitoin siksi paperiin lisäyksen, että jos et saa selvää, juokse tunnin lenkki ja tee viisisataa vatsaliikettä.
Ylitorniolta kotoisin oleva Esa Tikkanen sai vasta kahden vuoden harjoittelun jälkeen päällimmäisen paperin. Silti hän juoksi maratonilla 35 vuotta kestäneen Suomen ennätyksen. Hänen vaimonsa Päivi sai sitten Esalta heti ykkösohjelman. Päivi oli neljäs MM-kisojen kympillä.
Kaarlo Maaninkakaan ei saanut heti päällimmäistä paperia. Sen sai hänen veljensä Allan. Kaarlokin ehti sitten saada monta päällimmäistä paperia.
Ohjelmat olivat niin haluttuja, että himmeimminkin näkyvät paperit olisivat kelvanneet. Virkkulan Saulille kelpasi viideskin jäljennös. Korvaukseksi sitten kirjoitin hänen puolestaan kosintakirjeen. Se oli ehta-aito. Toista kirjettä ei tarvittu. Vaimo tuli tavaroineen Sallasta.
Joillekin oli tärkeintä saada ohjelma henkilökohtaisesti minulta. Kemissä pitämässäni harjoitustilaisuudessa jaoimme laatimiani ohjelmia yhdessä liikunnanopettaja Matti Teerijoen kanssa. Yksi poika ei suostunut ottamaan ohjelmaa Matilta, vaikka hän vakuutti Jokkerin sen laatineen. Minä ohjelman hänelle sitten ojensin. Hyvä urheilija ja mies hänestä tulikin.
Kiersin Lappia pitämässä valmennustilaisuuksia. Olin oikein virallisesti Suomen Urheiluliiton piirivalmentaja. Sain työstä jopa pienen korvauksen.
Tein ihan omiakin valmennusmatkoja Käsivarren syrjäisiin kyliin ja muutamia Norjan puolelle. Mieleen jäänein oli Sallan Saukkojärvelle tehty kotikäyntivalmennus.
Äiti oli kirjoittanut minulle, ettei heillä ollut varaa tulla Posiolle. Meninkin heille pitämään valmennusta. Tullessani lasten kanssa lenkiltä, äiti huusi hätääntyneenä: ”Hakekaa isä, lehmä kuolee poikimiseen.” Löysin isän liiteristä. Hän oli hirttäytynyt. Hän ei voinut auttaa. Lehmä ja vasikka kuolivat. Hiljaisena ajelin Posiolle. Kasettisoitin ei soinut.
Kaikille ei ohjelmani kelvannut. Tapasin Kolarissa hyvätyyppisen tytön, joka juoksi 1500 metriä harjoittelematta viiteen minuuttiin. Tein hänelle ihan oman ohjelman.
Kaksi vuotta lähetin hänelle joka kuukausi harjoitusohjelman. Tulokset vain huononivat, vaikka hän kertoi harjoittelevansa.
Lähdin Länsikairaan tapaamaan tyttöä. Hän oli lihonut. Olin ihmeissäni. Ohjelmiani noudattavista vielä kukaan ei ollut pulskistunut. Jopa betonikärryissä työntämäni Säkylän tyttö hoikistui. Kysyin tytöltä, onko hän harjoitellut ohjelman mukaan. On hän, mutta hän on harjoitellut Kaikkosen listan mukaan. Karjaisin:” Kenen Kaikkosen?”
Kaikkonen oli kylän kansakoulunopettaja. Tyttö kertoi, ettei hänen listassaan ollut hyppelyitä.
Laitoin siihen aikaan Lapissa kaikki talviaikaan hyppimään sisällä. Tuhansia hyppyjä paikallaan jalat rintaan tai kyykystä ylös. Ne nuoret juoksivat sellaista vauhtia, johon nykyään ei kyetä. Tai kyllä pystytään, mopolla.
Luonani Posiolla kävi monia muitakin hyviä juoksijoita kuin vain omia valmennettaviani. Kenialainen Richard Juma oli luonani kahden kaverinsa kanssa kuukauden ajan. Juma oli valtavan lahjakas. Hän kertoi juosseensa kilpaa leijonankin kanssa. Kovaa hän ainakin Posion poluilla juoksi. Hän pyysi aina minut mukaansa aamulenkille. Jessus, sitä vauhtia.
Lasse Viren osallistui monesti Yöttömän Yön juoksukilpailuun. Hän kävi myös muulloinkin harjoittelemassa mökkini lähellä olevilla poluilla. Hänen kanssaan en ollut juoksulenkillä.
Mikko Ala-Leppilampi osallistui Virenin tapaan ensimmäiseen Yöttömän Yön juoksuun. Hän kävi luonani sitten muulloinkin. Aina yhtä nälkäisenä ja rahattomana. Meistä tuli kavereita, mutta ei ryyppykavereita.
Nälkäinen, mutta ei rahaton, oli myös pienestä torpasta Pomarkusta kotoisin oleva Seppo Nikkari. Hänestä tuli valmennettavani. Kuin myös Satakunnan Huittisista syntyisin olevasta Jouko Uolasta. Tunsimme toisemme jo poikavuosilta. Meistä tulikin läheiset ystävät.
Voitto Hellstenin kanssa meistä piti tulla seurakavereita. No, yhden kesän edustinkin Turon Tovereita. Kavereita meistäkin sitten tuli. Sain Voitolta monia neuvoja valmennustyöhöni ja elämään. Voitto oli lähtenyt elämän polulleen pienistä oloista. Hän sanoikin, että huonolla lähdölläkin voi voittaa. Se vaatii vain matkalla maaliin muita kovempaa työntekoa.
Painin olympiavoittaja Kyösti Lehtonen vieraili luonani Posiolla kaksi kertaa. Toisella kerralla esiintyi tansseissa Eino Grön. Olimme kurssikavereita Pajulahdesta. Muutakin yhteistä meillä oli ”Köpin” kanssa. Nuoruuden pontikankeitto. Kyösti sanoi sen olleen silloin pakko. Muuten ei olisi saatu syötävää suuhun.
Pertti Purhonen oli jo uskonmiehiä käydessään luonani. Otimme monia harjoituseriä hänen kanssaan Pajulahdessa. Hän ihmetteli, miksi en jatkanut nyrkkeilyä. En kertonut, että isäni hakkaaminen alkoi tuntua niin pahalta, etten voinut lyödä ketään edes nyrkkeilykehässä. Sanoinkin Purhoselle, ettei Posiolla voinut lyödä toista nyrkillä kuin tanssisalissa. Silloin tuomio olisi julistettu raastuvassa.
Laulaja ja olympiavoittaja Tapion Rautavaaran kanssa saunoimme vanhan savottakämpän savusaunassa. Tarinoimme aamuun saakka. Meilläkin oli paljon yhteistä. Kurja ja köyhä lapsuus. Aloitimme ansiotyöt 13-vuotiaina. Koimme Suomen ankeat ajat. Rautavaara 30-luvun pulavuodet, minä sotien jälkeisen ajan.
Tapio arvosti työtäni pohjoisessa. Hän sanoi, ettei urheilussa ole arvokkainta sentit ja sekunnit, vaan miten toiminta kehittää ihmistä. Kysyin Tapiolta, uskooko hän laulunsa sanoihin, ”päivääkään en vaihtaisi pois”. Hän oli pitkään hiljaa, ennen kuin vastasi. ”Laulun sanat ovat vain laulun sanoja. Elämän päivät ovat todellisia. Monta vaihtaisin. Nyt on vain myöhäistä.” ”Niin minäkin vaihtaisin”, sanoin Rautavaaralle. Mitä päiviä, sitä en sanonut.
