Elämääni eri paikkakunnilla, osa 15
27.10.2026
Olin jo kääntyä ovelle nimismiehen huoneesta, kun hän kysyi rauhallisella äänellä: ”Mitä aiot nyt tehdä?” Se oli hänen ensimmäinen kysymyksensä minulle.
Myös vastaukseni oli ensimmäinen. ”Lähden Pelkosenniemelle Luirojoen savotalle”, sanoin nimismiehelle. ”Sinunlaisesi pumpulikopassa lapsena nukutetut eivät siellä pärjää”, hän sanoi.
”Niinkö on”, sanoin. Kun hän ei sen jälkeen enää sanonut mitään, lähdin huoneesta hyvästejä sanomatta.
Kanslisti Kalermo itki pöytänsä takana. Jälkeenpäin hän kertoi minulle, ettei ketään oltu koskaan haukuttu niin kovin. Ei edes porovarasta.
Päästyäni ulos kiihdytin itseni täysivauhtiseen juoksuun. Kehoni reagoi siten saamiini haukkuihin. Koskaan ei sillä tiellä oltu juostu niin lujaa kuin minä silloin. Hitlerin sotilaatkin kyllä kovaa juoksivat samaa tietä Rovaniemeä kohti.
Otin varastokopista sahani ja laukkuni, vain vähän vauhtiani hidastaen. Ehtisin vielä Kemijärvelle lähtevään linja-autoon. Lyhyeksi jäi Posiolla olo. Tanssien pito vielä vähäisemmäksi. Niin ajattelin, kun seisoin taas saha ja laukku käsissäni samassa tilassa kuin tullessani.
Nyt penkillä ei ollut yhtään naista tuijottamassa minua. Se olisikin ollut terveydelle vaarallista. Sellaisessa mielentilassa olin.
Maija tuli kopistaan ja kysyi, mihin olen menossa. Minulle ystävällinen nainen ei olisi ansainnut kiukkuani. Oikein sylkäisin sanat suustani: ”Jerusalemiin!”
Maija ei pahoittanut mieltään. Hän kertoi heidän tarvitsevan myyjän ja kysyi millainen laskija olen.
Olin edelleen pahalla mielellä. Sanoin, etten osaa edes yksinumeroista ynnälaskua.
Kemijärvelle menevä Tuppuraisen linja-auto ajoi Matkahuollon eteen. Kävelin ovelle. Taakseni tullut Maija sanoi, että voisin lähteä heidän Paavon kanssa hakemaan säkkikuormaa
Rovaniemeltä. Siinä ei laskupäätä tarvita.
Koskaan minulle ei itselleni selvinnyt, mitä minulle silloin tapahtui. Suljin linja-auton oven astumatta sisälle. Sen oven sulkeminen muutti monen elämän, myös minun.
Maija sanoi minulle myöhemmin, että Jumala sanoi hänelle, että älä päästä poikaa pois Posiolta.
Kenenkään käskemättä tai pyytämättä käynnistin jokaiselle Posion ja osin myös Kuusamon kylälle ympärivuotisen urheilukoulun.
Lomaviikkoja ei ollut, ei ainakaan opettajalla. Jos olin ollut pois koulusta oppilaana, niin nyt olin paikalla opettajana jokaisella tunnilla.
Kouluihin ei ollut pääsyvaatimuksia. Kaikki olivat yhtä tervetulleita. Niissä kävi säännöllisesti 1460 nuorta. Vasta valtava muutto Koillismaalta Ruotsiin puolitti määrän.
Koulut olivat myös elämän oppipaikkoja, myös opettajalle. Ne opettivat minulle, että elämässä tarvitaan muitakin taitoja kuin vain nyrkillä lyömisen osaamista.
Kaikista Lapin ja Kuusamon valmennettavista ei tullut huippu-urheilijoita, ei edes piirimestareita. Kaikista tuli kuitenkin äitejä ja isiä.
Jälkeenpäin sain tietää heistä tulleen yrittäjiä, opettajia, insinöörejä, lääkäreitä, hoitajia, lentäjiä ja ainakin kolme väitteli tohtoriksi. Kahdesta tuli kansanedustaja.
Tärkeintä oli kuitenkin, että kaikista tuli monien eri ammattien osaajia. Työtä tekeviä ihmisiä. Uskon olleeni siitä esimerkki.
Monista kehittyi myös hyviä urheilijoita. Jotkut ehtivät kehittyä valmennusaikanani maailman parhaimpien veroisiksi.
Valmennustyöni jäi kuitenkin pahasti kesken lähdettyäni Lapista. Yli tuhat ohjelmoidusti harjoittelevaa nuorta lopetti kokonaan urheilun.
Saarijärveltä lähdettyäni kävi samoin, mutta urheilijajoukko oli pienempi. Lähteminen Saarijärveltä johtamaan jääkiekkoseuraa oli elämäni suurin työepäonnistuminen.
Posion Pyrinnön nousu kolmessa vuodessa maan parhaimpien yleisurheiluseurojen joukkoon ja maan parhaaksi ikäkausiseuraksi ei ollut yksin minun ansiotani.
Olin alkuunpanija valtavalle innostukselle, mutta toimintaan osallistui myös muita. Erityisesti sivukylien opettajat olivat lähes kaikki mukana.
Erityisen tiiviisti pohjoisen Posion koulujen opettajat. Karjalaisenniemen Martti Ovaskainen, Mourujärven Sauli Mourujärvi, Maaninkavaaran Esa Hyvönen ja Vääräjärven Pekka Söderlund.
Eniten minua auttoi valmennustyössäni ja kaikissa muissakin toiminnoissani ikätoverini Esko Ahola. Meistä tuli läheiset ystävät.
Yhdessä vedimme harjoitukset, kilpailumatkat, leirit, tanssit, bingot ja valtavat juhannusjuhlat sekä monet kilpailut. Yhdessä olimme tekemässä urheilukenttää, pururataa ja suurinta urakkaa, Posionjärven tanssilavaa.
Erityinen toimintamalli meillä oli urheilukoulujen vetämisessä. Muuten viikonpäivät eivät olisi riittäneet.
Aloitimme päivän urheilukoulut aina kauimmasta kylästä. Jätin Eskon aikaisemmalle kylälle. Näin tulimme iltaa myöten takaisin Aholaan.
Esko oli myös rauhoittajani tansseissa. Ei vain kerran, vaan monesti, Eskon väliintulo pelasti pahimmilta seuraamuksilta. Minulle kun oli jäänyt vielä vähän luonnetta hiilikaivosajoilta.
Urheilukoulujen vetämiseen tarvitsin auton. Sitä minulla Posiolle mennessäni ei ollut. Aluksi kävinkin vetämässä harjoitukset laina-autolla ajaen. Lähin autoliike oli Kuusamossa. Sinne sitten lähdin autoa ostamaan,
en kyselemään hintoja. Lähtiessä minulle sanottiin: ”Kaikki huijarit eivät ole autokauppiaita, mutta kaikki autokauppiaat ovat huijareita.”
Autoliikkeessä kaksi miestä seisoi lattialla keskenään juttelemassa. Toinen heistä oli myyjä. Tupakkia polttelivat. Toisella oli savuke pudota pois huulien välistä. Huomasin sen, kun pitkään odotin heidän lopettavan juttelunsa.
Eivät he olleet minusta kiinnostuneita. Aina välillä nauruun purskahtivat. Ymmärsin myyjän saaneen myytyä naisostajalle autoromun. Sillä hetkellä päätin, minulle et saa. Ostan uuden. Keskeytin miehet.
Sanoin ostavani auton, uuden auton.
Liikkeessä oli vain yksi uusi auto, vaaleansininen Ford Escort. Sanoin myyjälle ostavani sen. Myyjä alkoi kiireesti kertomaan maksuehdoista. Keskeytin hänet. Sanoin ostavani käteisellä.
Jälkeenpäin hän oli kertonut Posion pojalla olleen niin paljon rahaa, että vaikka olisi ostanut liikkeen kaikki autot. No, ainakin kaikki liikkeen uudet autot.
Eskon kanssa yhdessä synnytettiin myös ”Posion yöttömän yön juhannusjuhlat”. Istuimme juhannusaattona 1970 Pyrinnön talon ulkorappusilla. Ohi ajoi jonossa Rukalle meneviä autoja.
Sanoin Eskolle, että kyllä mekin voisimme juhannusjuhlat järjestää.
Lähdimme juoksemaan kymmenen kilometrin päässä olevalle Karitunturille. Sieltä sitten kairan kautta Kotivaaran laelle. Aurinko näkyi mäntyjen välistä. Oli yötön yö. Sanoin Eskolle: ”Tähän rakennetaan tanssilava ja
järjestetään yöttömän yön juoksu.” Ei Esko kysynyt, mikä se on, hän tunsi jo minut.
Sain apua muissakin toiminnoissa kuin urheilussa. Koko Posiolla oloni ajan pyykkini pesi valmennettavani äiti, Anna-Liisa Lahtinen. Evijärveltä syntyisin ja Kauhavalta kotoisin olleen Lauri Lahtisen vaimo.
Asuntoni käytiin siivoamassa ja syömiset tekemässä. Itse en olisi ehtinytkään, vaikka viiden tunnin unilla vetelin menemään.
Olisi varmaan vaimokin annettu, mutta tyhjän hetekan kanssa Saarijärvelle tulin.
