Elämääni eri paikkakunnilla, osa 14
13.10.2026
Postiauto Posiolle kiersi jokaisen Pudasjärven ja Taivalkosken postilaatikon. Ainakin siltä tuntui.
Iltapäivällä neljän aikaan näin auton valoissa tien laidalla kyltin, Posio. Sanoin jääväni tässä pois.
Nopealiikkeinen rahastajapoika sanoi, ”Etkö olekaan menossa Aholaan?” ”Ei minulle mistään Aholasta ole puhuttu, vain Posiosta”, vastasin.
Posion keskuskylään Aholaan sitten jatkoin.
Huutolan matkustajakodin ulko-oven vieressä oleva mittari näytti pakkasta olevan 42 astetta. Astuin sisälle odotusaulaan moottorisaha toisessa, laukku toisessa kädessä.
Niitä penkillä istuneet naiset eivät ihmetelleet. Mutta niiden kantajaa sitäkin enemmän.
Olin outo näky tammikuun pakkaspäivässä. Niin erikoinen, että hampaattomassa suussaan piippua imeneet naiset ottivat sen pois ja jäivät ihmettelemään minua.
Ei minua tuijottaminen ihmetyttänyt. Olin sen kokenut aikaisemminkin. Oslon lentokentällä tuijottajat jopa siirtyivät etäämmälle. Paksu peikontukkani kun oli oksidijauhon peitossa.
Kukaan ei ollut minua vastassa. Ei olisi voinutkaan, kun kenellekään en ollut ilmoittanut tulostani. Otin kuitenkin huoneen matkustajakodista. Lasikopissa istuneen naisen katseessa oli lämpöä. Hän kysyi, miksi vieras on Posiolle tullut. En ollut miettinyt asiaa. Veikko Tuomi oli kuitenkin Jukan liikkeessä kehottanut minua alkamaan järjestämään tansseja Posiolla.
Sanoinkin naiselle tulleeni järjestämään tansseja ja juoksuttamaan nuoria.
Naisen silmiin tuli yhtä kylmä katse, mitä oli sää ulkonakin. ”Tanssi on synkintä syntiä, eikä täällä kukaan juokse muuten kuin porojen perässä”. Niillä sanoilla minut saateltiin elon alkuun Posiolla. En kyllä sen kummoisempia odottanutkaan. Silti Posiosta tuli minulle rakas.
Menin siksi epätietoisin miettein huoneeseeni. Keskiyöllä kömpi viereeni hetekalle nuori alaston nainen. Sanoi hänen huoneessaan olleen kylmä. Lämmin hän ainakin itse oli. Pyllynposki oli kuuma kuin varipadan kylki.
En naisen tuloa ihmetellyt. Olin kuullut, että Lapissa on yleistä, että tullaan kylään kutsumatta yölläkin. Syksyllä leipurityttö synnytti pontevan pojan kiharatukka päässä. Pitäjällä oltiin varmoja, kyllä Jokkeri isä on.
En ollut. Enkä monista muistakaan, vaikka niin puhuttiin. Ainakin toivottiin.
Seuraavana päivänä vein sahani ja laukkuni Pyrinnön talon kellarissa olleeseen varastokoppiin. Kapeassa kopissa ei ollut ikkunaa. Sinne mahtui pöytä ja yksi tuoli. Sänky ei enää sopinut, mutta patja kyllä lattialle. Päiväksi nostin sen seinälle. Hyvin se kelpasi minulle kolmen vuoden ajaksi. Äitini sitä kyllä kauhisteli. Lapin tytöt eivät.
Puheenjohtaja Raimo Laatikainen oli puhelimessa sanonut, että oma palkka pitää haukkua. Sitä hän ei sanonut miten. Veikko Tuomi oli kehottanut järjestämään tansseja. Hänellä oli tanssilava Valtatie Kakkonen Harjavallassa. Ostin sen hänen perikunnaltaan myöhemmin kiitokseksi neuvosta. Hän ei kuitenkaan neuvonut, miten niitä tansseja järjestetään.
Tanssien järjestämisestä en mitään tiennytkään. Liikunnanohjaajakurssilla sitä ei opetettu. Olisi pitänyt.
Kotiseudulta muistin Riispyyn maanmiesseuran tanssi-ilmoituksen. Se oli joka kerran, ”Hauskat tanssit Riispyyssä”.
Kävin postiautolla Kuusamossa ja laitatin ilmoituksen Koillis-Sanomat- nimiseen lehteen. ”Hauskat tanssit Posiolla”, luki mustilla kirjaimilla. Hauskat niistä tulivatkin, mutta ei minulle. Käräjille jouduin.
Sen tansseista tiesin, että niissä voi saada kuonoonsa tai ainakin sen saamisella uhataan.
Myin itse liput. En postista ostettuja verolippuja, kun en niistä silloin tietänyt. Otin vain rahat sisääntulijoilta. Heitä oli kaikkiaan 42. Naisia oli vain kolme. Liput myytyäni menin seisomaan seinustalle.
Minulla oli ylläni sileä, sinistä nahkaa oleva suora puvuntakki. Sellaisia ei Lapissa oltu vielä nähty. Veijo oli vaatinut myös puvuntakin.
Ehkä asuni ja pitkä pörhöllään oleva tukkani herätti kiukkua. Ainakin miehissä. Varsinkin yksi minua päätä lyhyempi humalainen mies oli ärsyyntynyt. Hän kulki edessäni ja hoki kohta lyövänsä.
En välittänyt siitä. Sitten pikkumies alkoi aina ohi mennessään nyhjäisemään minua kyynärpäällään. Minua alkoi kolmannen kerran jälkeen vituttaa.
Viisaat ajatukseni ovat harvassa, mutta silloin ihan oikeasti mietin, lähdenkö karkuun vai lyönkö. Tiesin, että jos paljaalla nyrkillä lyön humalaista päähän, niin hän ei hetkeen edes konttaa.
Kolmannen ja kovimman tökkäyksen jälkeen päätin, että pukkaa perkele vielä kerran, niin sitten on minun vuoroni. Lyön niin, ettet uusintaa pyydä.
Samanaikaisesti alkoi yleinen tappelu. Pikkumiehen onneksi. Varmaan myös minun. Konstaapeli Puolakka tuli sulkemaan paikan. Luulin silloin, että tappelun vuoksi. Ei hän tappelusta edes tiennyt.
Nimismies oli soittanut ja käskenyt häntä sulkemaan talon. Ei oltu haettu huvilupaa, eikä muutenkaan mitään ilmoitusta tansseista.
Puolakka oli pidetty poliisi. Hän teki vain työtään. Ei hän ollut minulle vihainen. Ensi kertaa tavattiin.
Hänen pojastaan Artosta tuli valmennettavani. Hän voitti kiekonheitossa Suomen mestaruuden ja myös lentopallossa Seinäjoen Maila-Jussien joukkueessa. Arto menestyi hyvin myös työurallaan, kuten kaikki 1300 Posion
valmennettavaani. Monen yliopistovalmentajan mielestä tein hukkavalmennusta. Joukossamme kun oli myös liikunnallisesti rajoitteisia. Ei heistä tullut edes piirinmestareita. Annoinkin omat mitalini heille.
Puolakka sanoi lähtiessään, että minun pitää olla maanantaiaamuna kello yhdeksältä nimismiehen huoneessa. Kysyin leppoisasti konstaapelilta, ”Miksi?” Hän ei tietänyt, mutta sanoi painokkaasti, ”Älä sitten myöhästy.”
Maatessani varastokopissa patjallani, en juuri silmiäni ummistanut. Mietin elämääni. Vielä kuukausi sitten minua kehuttiin työsuorituksistani. Elämä oli niin riemuisaa, etten olisi halunnut edes nukkua.
Tuntui, että se aika menee hukkaan. Mietin, olisiko sittenkin pitänyt mennä suoraan savotalle tai jäädä heti Ouluun Veijon hommiin. Olisin voinut mennä opettajaksi Pajulahteen. Valto Olenius kävi kahteenkin kertaan sinne pyytämässä.
Kysymyksiä itselleni oli monia. Vastauksia ei tuntunut olevan ainuttakaan. Yhteen kysymykseen tiedän nyt vastauksen. Olisiko Jokkeria ja jokkereita syntynyt, jos en olisi Posion reissuani tehnyt. Ei olisi.
Sekavin tuntein kävelinkin nimismiehenkansliaa kohti. En tiennyt, mitä olin tehnyt. Miksi minun piti nimismiehen juttusille mennä. En ollut lyönyt ketään. Ei kai Lapissa ajattelemisesta rangaista.
Kanslisti Saara Kalermo toivotti vakavailmeisenä hyvät huomenet. Hänenkin pojistaan tuli valmennettaviani, kuten kaikkien muidenkin äitien lapsista. Silloin vain en tietänyt hänen nimeään.
Hän sanoi nimismiehen olevan pahalla päällä. Oikein pahalla.
Tasan kello yhdeksältä avasin minulle täysin tuntemattoman nimismiehen virkahuoneen oven. Ei hänkään minua ollut koskaan nähnyt, ei tietänyt minusta mitään. Silti hän osasi haukkua minut.
Jessus, miten ihmistä voikin haukkua niin kamalilla sanoilla. Ja kolmeen kertaan samat sanat. Silti en ymmärtänyt, mitä pahaa olin tehnyt. Vasta kun hän huusi, ” Saatanan etelän sälli, koskaan et enää
tässä pitäjässä tansseja järjestä”, tiesin pahantekoni olleen tanssien pidon.
