Elämääni eri paikkakunnilla, osa 13
29.9.2026
Päätin hakea Posion Pyrinnön toiminnanjohtajan toimeen, vaikka olin lupautunut meneväni Veijon töihin. Olisin saanut mennä myös Luirojoen savotalle.
Minulla oli hyvät suositukset kovilta nimiltä. Yrjö Keinoselta, Valto Oleniukselta ja Jukka Laaksoselta. Lisäksi erinomainen liikunnanohjaajan todistus.
Oli minulla myös puolustusministeriön työtodistus, mutta sitä en laittanut. Siinä kun kiiteltiin minua vain nuorten elämäntaitojen opettajana. Urheilusta ei ollut mainintaa.
En olisi tarvinnut suosituksia. Meitä hakijoita oli koilliskairaan vain kaksi. Minun lisäkseni Viljo Nousiainen Rantsilasta, syntyjään Kiuruvedeltä. Hän kuitenkin perui hakemuksensa.
En minäkään varma ollut menostani Pyrinnön toiminnanjohtajaksi. Olin vuoden 1966 ajatuksiltani hyvin sekavassa tilassa. Vielä lisää mietteitäni sekoitti Rauma-Repolan johtajan käynti kotonani. Hän kertoi, että saisin hyvän leimikon hakattavakseni kotikylältäni.
Ei ollut ketään, jolta olisin kysynyt, mitä tekisin. Äitini mielipiteen tiesin. Metsäyhtiön työnjohtaja oli jo aikaisemmin sanonut, että minun pitäisi hakea metsäkouluun.
Uudenvuodenaattona menin tansseihin Siikaisten työväentalolle. Varhilat soittivat. Tanssijoita oli salin täydeltä. Suurin joukko ikäisiäni. Vaikka en mikään tanssitaituri ollutkaan, niin minulla oli siinä joukossa ylivertainen olo. Olin ollut elämässäni niin kovissa paikoissa, että naapurikylän pojan yritys saada aikaan tappelu, ei saanut minua kuin hymähtämään.
Tytöt eivät enää pelänneet minua. Ehkä eivät tyttöjen äiditkään.
Naisten haulla useampikin tyttö halusi tanssia kanssani. Tanssitalon lähellä asunut tyttö pyysi saattamaan hänet. Hän halusi mennä pesulle saunaan. Pihan perällä oleva sauna oli vielä lämmin illan kylpemisen vuoksi. Tyttö oli minulle tuttu oppikoulusta. Silloin emme olleet edes puhuneet keskenämme. Hän riisui vaatteensa eteisen penkille. Istuin itsekin penkille. Nätti tyttö meni saunan puolelle ja jätti oven auki. Olin sekavissa mietteissä.
En hoikkaa vartaloaan padassa olevalla vedellä virutelleen tytön vuoksi, vaan pohjoiseen lähtöni takia. Mietin mihin hommaan ensimmäiseksi menisin. Havahduin mietteistäni vasta kun tyttö tuli viereeni kuivaamaan itseään. Hän pyysi heille yöksi. Hänellä oli oma huone. Olin 23-vuotias, mutta koskaan en ollut viettänyt yötä samassa huoneessa kiltin tytön kanssa. En kyllä tuhmankaan. Pahojen miesten kanssa monetkin kerrat.
Silloin en tiennyt, että jo ensimmäisenä Lapin yönä asia korjaantuisi. Säkylässä kyllä sokerijuurikastilan tytön äiti pyysi yökylään. Olisiko nukuttanut minua ainoan tyttönsä huoneessa vai ison talon vierashuoneessa.
Sanoin Siikaisten tytölle, että minun on mentävä kotiin. Huomenna lähtisin pohjoiseen. Tyttö vaikutti pettyneeltä. Pohjoiseen lähdöstäni vai siitä, etten jäänyt yöksi. Sitä hän ei sanonut.
Kysyi kuitenkin, tulenko joskus käymään. Lupasin tulla. Sitä joskus ei koskaan tullut.
Pyöräillessäni kotiin kymmenen kilometrin matkaa, päätin ottaa leimikon hakattavakseni. Lähtisin pohjoiseen vasta sen jälkeen.
Vuoden 1967 ensimmäisenä arkiaamuna kello kuudelta lähdin leimikolle. Oli vielä pimeää, mutta minulla oli kaivokselta tuomani lamppu otsallani.
Oksattomista männyistä piti tehdä kolmen metrin pituisia kuitupölkkyjä. Osasin ja halusin. Enää ei minun tarvinnut näyttää itselleni eikä muille, mutta palo tekemiseen oli valtava.
Jotenkin tiedostin, että tämä on elämäni viimeinen leimikko. En malttanut ottaa puiden välillä kävelyaskelia. Harpoin aina seuraavalle puulle Homelite-moottorisaha kädessäni juoksuaskelin.
Kahden viikon tilini oli työnjohtajan mukaan yhtä suuri kuin muiden kahden kuukauden. Se ei tuntunut tärkeältä. Tekeminen oli sitä.
Heti tilin saantia seuraavana päivänä lähdin kohti pohjoista. Nyt oli lähtöni Kristiinankaupunkiin päin erilainen kuin edellinen. Silloin ei hyvän matkan toivotuksia lausuttu. Isäni makasi lattialla kylkiluut murtuneina. Äiti itki lohduttomasti.
Puoleen vuoteen he eivät tienneet, missä olin. He uskoivat minun hukkuneen mereen Sundsvallin satamassa.
Nyt he uskoivat minun menevän Ouluun. No, Ouluun kyllä meninkin, mutta jatkoin sieltä vielä pohjoiseen päin. Sitä en kotona kertonut. Isäni antoi hyvästejä sanoessaan Petsamossa tekemänsä hienon puulippaan.
Hän oli ollut 30-luvulla mainarina nikkelikaivoksella. Siellä minunkin olisi pitänyt olla mainarina, eikä Huippuvuorilla. Elämä vain päätti puolestani.
Isäni oli laittanut lippaan pohjalle nipun sileitä seteleitä. Pinkkasin päälle omat setelini. Olin vaihtanut kaikki rahani isoimpiin seteleihin. Laskin minulla olevan talon oston verran rahaa.
Mieleeni tuli taloa miettiessäni ensimmäisten elinvuosieni asuinmökki Tuorilan risteyksessä. Sen pienempää ei kenelläkään tuttavallani ollut. Myöhemmin minulla oli sitten samassa risteyksessä suurin talo.
Hyvillä mielin nousinkin Vaasaan menevään Haglundin linja-auton kyytiin. Nuorehko kuljettaja kysyi nähdessään moottorisahan kädessäni, että metsätöihinkö olin menossa. Hänelle sitten sanoin totuuden, tai ainakin melkein.
Sanoin meneväni Luirojoen savotalle Pelkosenniemelle. Tuntui kuin kuljettaja olisi arvostanut sitä.
Kuljettajan kysymys sai minut miettimään, mitä oikein tekisin. Päätinkin poiketa Oulussa ilmoittamassa Veijolle, että tulen vasta keväällä. Kävisin Posiolla katsomassa millainen toiminnanjohtajan työ siellä olisi.
Vai oliko enää mitään työtä, kun kuukauteen ei sieltä ollut kuulunut mitään.
Matkasin Ouluun melkein tyhjässä vaunussa. Minulla oli ikkunavieruspaikka. Siellä verhon suojassa järsin piilossa leipääni kuin rotta limppua komerossa.
Aamu viideltä nousin junasta Oulun asemalla. Tuuli puhalsi Perämereltä. Tuntui ihan helvetin kylmältä. Lähdin kävelemään viiden kilometrin matkaa Veijon kotiin Oulujoen rannalle.
Minua pelotti. Ei matkan pituus. Olin kävellyt moottorisaha kädessä paljon pidempiäkin matkoja. Minua mietitytti, mitä Veijo sanoo, kun ilmoitan meneväni savotalle.
En ollut ilmoittanut tulostani. Veijon isossa talossa oli eri sisäänkäynnit asuntoon ja toimistoon. Koputin kohmeisilla sormilla arvokkaan oloiseen oveen. Kukaan ei tullut avaamaan. Koputin uudestaan vähän kovempaa. Ovi ei auennut nytkään.
Olin mielissäni, nyt ei tarvitse kasvotusten kertoa, että menenkin savotalle.
Sitten huomasin oven pielessä mustan nappulan. Sen vieressä luki ovikello. Kotikylälläni ei sellaisia ollut. Nyrkillä oveen koputettiin. Painoin nappulaa. Odotin hetken. Sitten painoin toisen kerran pidempään.
Hetken kuluttua ovi aukesi. Veijo seisoi oviaukossa aamutakissaan. Veijo oli sivistynyt mies, jonka elinpiirissä oli vain hienot vaatteet yllään kulkevaa väkeä. Siksi hän vaati minua ostamaan mustat pukusukat.
Koskaan en ollut kuullut hänen kiroavan.
”Jouko”, Veijo sanoi iloisesti nähdessään minut. Sitten hän huomasi moottorisahan roikkuvan kädessäni. ”Mitä perkelettä sinulla on moottorisaha mukanasi”, Veijo karjaisi.
Kiirehdin kertomaan meneväni Luirojoen savotalle. Tulisin sitten keväällä hänelle. Kuin asiaa parantaen sanoin, etten enää uitoille jäisi.
Veijo ei ymmärtänyt lainkaan. Hän piti ratkaisuani aivan tyhmänä. Melkein itkien kerroin Veijolle, että savotalle pääsy on ollut suurin haaveeni. Se on pitänyt minut elossa vaikeina hetkinä.
Veijo taisi ymmärtää minua. Hän vei minut Mersullaan Oulun linja-autoasemalle. ”Tulen hakemaan sinut pääsiäisenä sieltä pois, jos et ole sitä ennen tullut”, sanoi Veijo seisoessani jo postiauton rapulla.
