Elämääni eri paikkakunnilla, osa 12
15.9.2026
Tarvittavan betonikuran oikean määrän laskeminen oli tärkeä toimitus. Kura ei saanut loppua kesken valun, mutta ei sitä saanut ylikään jäädä.
Uimahallin isoon valuun vanha mestari laski tilattavan kuramäärän moneen kertaan.
Hänellä oli apunaan laskutikku. Hän veteli paksuilla sormillaan tikkuaan sadatellen…aina kun sattui tulemaan eri kuutiomäärä. Olin jo päässäni laskenut määrän hänelle. Koulussakin olin auttanut laskuissa muita. Sain siitä rangaistuksen. Mestari ei rangaissut, päinvastoin, oli hyvillään. Meistä tuli työpari. Nyt minulla oli valutyömailla kaksi tehtävää.
Päätyönä betonin kärräys, sivutoimena tarvittavan betonimäärän laskeminen.
Kerroin hänelle opettajanikin ihmetelleen päässälasku osaamistani. Opettaja sanoi päässäni olevan jotain vikaa, kun omin päin olin oppinut laskemaan.
Mestari sanoi, että haittaako tuo, jos päätä ei polta. Hän kehotti minua hakemaan teknilliseen opistoon.
Vuosikymmeniä rakennuksilla ollut mestari sanoi, etteivät kynteni pitäisi eläkeikääni saakka betonikärryjen aisoissa. Olin siitä kyllä eri mieltä. Ylämäkeenkin lykätessä, kun tuntui, että täytyi vauhtia toppuutella. En kuitenkaan sanonut hänelle sitä.
Käydessäni kotonani Merikarvialla, siellä oli äitini siskon mies arkkitehti Veijo Kerola Oulusta. Veijo kehotti minua hakemaan rakennusarkkitehtilinjalle. Äitini kauhistui. Ei meidän Jouko pysty istumaan paikallaan piirtämässä ja kirjoittamassa edes viittä minuuttia, äiti sanoi Veijolle.
Äitini halusi minun menevän kauppaopistoon. Olin jo valittu Kankaanpään kauppaopistoon laskentalinjalle. Rehtori sanoi minun olevan opiston ensimmäinen valittu viitosen laskija. Hain kuitenkin teknilliseen opistoon ja pääsin. Rehtori ei sanonut mitään kehnosta koulumenestyksestäni.
Kärräsin betonia Huovinrinteellä lähes kahden vuoden ajan nuorten ohjaamisen ohella. Täysin hukkaan sekään työ ei mennyt, vaikka ei siitä kukaan kiitellytkään.
90-luvun puolivälissä neljäkymmentä kurssilaista kokoontui Merikievariin kurssin 30-vuotistapaamiseen. Heistä neljä oli rakennusinsinöörejä, 22 rakennusmestaria ja kolmella oli oma rakennusliike. Vain heidän opettajansa ei ollut menestynyt rakennusalalla.
Betonikurankärräämisen opin kuitenkin niin hyvin, ettei sokeritilan tytön tarvinnut istua kärryyni. Tyttö kyllä pyysi kahdestikin, että voisiko hän silti tulla istumaan kärryyn, vaikka en sitä työntäisikään. Hän kertoi äitinsä sanoneen, että pyydä se tarinankertoja kylään. Olisiko vaikka pyytänyt auttamaan juurikkaan nostossa?
Minua kutsuttiin silloin Säkylässä yleisesti tarinankertojaksi. Kun yli 30 vuoden jälkeen palasin Säkylään, niin vielä tapasin ihmisiä, jotka olivat olleet tarinailloissani.
Kesän 1966 jälkeen menin Lahteen rakennuspiirtäjäkurssille. Taas tulisi uusi asuinpaikka elämääni. Lahden naapuripitäjässä Nastolassa olin jo ollut vuoden.
Veijon kanssa olin sopinut kättä päälle lyöden, että tulen hänelle töihin heti vuoden 1967 alussa. Opiskeluni aloittaisin vasta syksyllä. Veijo vaati, että minulla on oltava toimistossa jaloissani mustat pukusukat. Harmaat villasukat jaloissani ei saisi tallustella.
Meninkin Poriin ostamaan pukusukkia. Liike oli sama, mistä olin ostanut nahkasormikkaat. Myyjäkin oli sama. Hän tunnisti minut tukasta. Hän muisti minun ostaneen sormikkaat. Hän kysyi, olivatko ne olleet hyvät. ”Olisi pitänyt jättää ostamatta”, sanoin tuimasti.
Samalla matkalla menin tapaamaan Jukka Laaksosta. Hän oli perustanut Kisakulma nimisen pienen urheiluliikkeen. Liikkeessä oli myös laulaja Veikko Tuomi. Jukka esitteli meidät. ”Liikunnanohjaaja Jouko Elevaara”, Jukka sanoi. Aistin vähän ylpeyttä hänen äänessään. Olin ollut jo aikeissa sanoa Jukalle meneväni arkkitehtitoimistoon ja jättäväni urheiluhommat. En kuitenkaan rohjennut sitä sanoa Jukan sanojen jälkeen.
Lahden kurssilla otin ainoana vapaaehtoiseksi aineeksi lujuuslaskennan. Muut sanoivat minua hulluksi. Ei se minulle uusi asia ollut.
En ollut urheillut sitten Lapin Salaman kesän jälkeen. Vaatimattoman urheilu-urani jäähyväisiksi menin Lahden piirin kymmenottelukisoihin. Minulla ei ollut laukussani piikkareita, mutta tavalliset lenkkitossut jaloissani voitin piirimestaruuden. Se oli jo kolmannen eri piirin mestaruus. Olin käynyt armeijan aikana Huovinrinteeltä Naantalissa voittamassa Varsinais-Suomen mestaruudet aitajuoksuissa. Silloin en olisi uskonut voittavani vielä kahden piirin mestaruuksia ja vielä useimmissa lajeissa. Niihin kun aina osallistui kymmeniä omia valmennettaviani.
Kun uusiseelantilainen huippuvalmentaja Arthur Lydiard näki minut loikkimassa ylämäkeen talvella 1968, niin hän sanoi Lapin Kansan haastattelussa, että sanokaa sille Elevaaralle, että lopettaa valmentamisen ja alkaa juoksemaan 800 metriä. Jos sen olisin tehnyt, niin Pohjoismaat eivät olisi saaneet yhtään mitalia yleisurheilusta Moskovan olympiakisoista.
Niin kovan suostuttelun varassa oli kerran Kaarlo Maaningan juoksuharjoittelun jatkaminen.
Kilpailin Lahdessa Lahden Urheilijoita edustaen, vaikka sen jäsen en ollutkaan. Seuran 50-luvun huippumaileri Jorma Kakko oli kilpailuita katsomassa. Hän pyysi minua jäämään Lahteen ja alkamaan maileriksi. Olin kuitenkin niin vahvasti asennoitunut ottelun jäämisen viimeiseksi kilpailukseni, etten jäänyt.
Asuin vuokralla leskirouva Vieno Vaskelaisen kerrostaloasunnossa. Hän oli kotoisin Saarijärveltä. Hän kertoi usein Saarijärvestä ja sen ihmisistä. Erityisesti Saarijärvellä syntyneistä taiteilijoista. Tapperin veljeksistä, Tarmo Mannista ja Ritva Oksasesta. Minä en Saarijärveltä muita ihmisiä tietänyt kuin keihäänheittäjä Toivo Hyytiäisen.
Jos olisin tietänyt, miten merkittävä paikkakunta Saarijärvi elämässäni tulee olemaan, niin olisin kysellyt paikkakunnasta lisää.
Veijo soitteli minulle usein iltaisin Vaskelaisen puhelimeen. Hän vaati minua tulemaan heti hänelle kurssin päätyttyä. Olin kuitenkin tutustunut kurssilla Lapista kotoisin olevaan Nuorgamin Aslakkiin. Hänen isänsä oli Kemi-yhtiön metsätyönjohtaja. Kerroin Aslakille haaveeni olleen nuorena Lapin suurille savotoille pääsy. Aslak soittikin isälleen. Hän oli pomona Pelkosenniemellä Luirojoen savotalla. Voisin mennä sinne heti vuoden alusta.
Lapin savotoille pääsy oli ollut minulle niin suuri unelma, että lupasin tulla savotalle. Ajattelin soittaa Veijolle tulevani vasta, kun uitot alkavat. Uitoille en jäisi.
Söin ainoana kurssilaisena lounaan ravintolassa, muilla ei ollut siihen varaa. Iltapala kuului vuokran hintaan. Eräänä päivänä pöytään oli joltain jäänyt Suomen Urheilulehti.
Aloin lukemaan sitä takasivulta alkaen. Huomasin ilmoituksen, jossa Posion Pyrintö-niminen urheiluseura haki päätoimista toiminnanohjaajaa. Samassa mäkihyppääjä Eino tuli pöytäni viereen. Häneltä oli jäänyt lehti pöytään. Hän ottaisi lehtensä. Sanoin Pajulahden ajalta tuntemalleni mestarihyppääjälle, ”odota vähän, kirjoitan tuon osoitteen ylös”.
Tavatessani Kirjosen monia vuosia myöhemmin Lahdessa, sanoin hänelle, ”jos et olisi unohtanut lehteäsi, niin Posion ihmettä ei olisi syntynyt”. Tarjosin Kirjoselle hyvän lounaan samassa ravintolassa ruokajuomineen.
