Elämääni eri paikkakunnilla, osa 11
1.9.2026
Vain kolme kuukautta olin poissa Säkylän Huovinrinteeltä, kun jo palasin sinne takaisin. Nyt vain pyydettynä, ei määrättynä.
Nyt jouduin maksamaan syömiseni ja myös asumiseni. Sitä ei armeijassa oikein tiedostanut, että elo oli ilmaista ja siitä vielä vähän maksettiinkin.
Nukkumispaikkani oli yksi monista kevytrakenteisista parakeista. Siellä minulla, kuin muillakin asukeilla, oli yksi pieni huone. Sinne sopi sänky, pöytä ja kaksi pientä tuolia.
Parakin päädyssä oli pieni keittiö ja wc.
Minusta asuntoni oli parasta, mitä minulla oli ollut missään kotoani poissa ollessani. Samassa parakissa asuneet työnjohtajat valittivat kyllä joka päivä asuntonsa ankeutta.
Heidän mukaansa asunto ei ollut ihmisarvolle sopiva, ei ainakaan heidän arvonsa. He sanoivat minulle, ettei missään maailmassa ole niin kurjia asuntoja työntekijöille. Olin hiljaa.
Vain yksi molemmat sodat käynyt Kemissä syntynyt mestari ei valittanut. Ystävystyinkin hänen kanssaan, vaikka aluksi emme työkavereita olleetkaan.
Lähes kaikki oli minulle Huovinrinteellä tuttua. Ihmiset, rakennukset ja maat. Vain työ, johon minut oli pyydetty, oli tuntematon. Sitä se oli myös kaikille muille. Kukaan ei sanonut, mitä pitää tehdä ja milloin. Sen sain tietää, että pojat ovat kahteen saakka rakennuksilla. Sen jälkeen he ovat minun hallinnassani, jos haluavat. Kenenkään ei tarvitse osallistua ohjaamaani toimintaan, jos eivät sitä halua. Vain rakennuksilla olo oli pakollista. Ei sielläkään työnteko, mutta olo.
Kaikki kahdeksankymmentä poikaa istui edessäni ruokalassa harmaassa syyspäivässä. Sää oli yhtä ankea kuin poikien ilmeet. ”Jessus, mitä joukkoa. Ulhuja kaikki”, oli minulle sanonut nuori vastavalmistunut rakennusmestari. En oikein tiennyt, mitä ulhut olivat, mutta kovin oli erilaista joukkoa, minkä kanssa olin parin viimeisen vuoden aikana ollut tekemisissä.
He olivat olleet elämänhaluisia ja tavoitteellisia. Nyt edessäni oleva joukko istui pää painuksissa kuin teurastamoon talutettavalla ruunalla. Tuli tunne, että he olivat jo luovuttaneet.
Minulla oli vuosi kokemusta valmentajana. Se ei vielä paljon oppia ollut lisännyt. Aikaisemmilla ohjattavillani oli ollut positiivinen asenne antamiini ohjeisiin. Kukaan ei kieltäytynyt hiihtämästä härmän peittämällä olkiladulla aamuviideltä.
Siinä joukon edessä seisten tunsin kuin sähköisku olisi mennyt kehoni läpi, kun mieleeni palautui hetki elämästäni. Se oli hetki, kun huomasin, että minulla onkin asiat hyvin.
Olin nuori ja terve, minulla oli elämä edessä.
Tiesin millaista toimintaa tulen kurssilaisilleni järjestämään. Ensiksi pitää kuitenkin heidän itseluottamuksensa ja elämänhalunsa saada kohoamaan. Sen tiesin omasta kokemuksesta, ettei se ainakaan vain moitteita jakamalla ja virheitä etsimällä kohoa.
Ensimmäiset viikot menivät toisiimme tutustuessa ja luottamuksen saamisessa. Teimme pitkiä kävelyitä ja tarinoimme nuotion ympärillä. Muutaman kerran ostin omilla rahoillani hyvät makkarat ja paistoimme niitä nuotion hiilloksella tikkujen nokassa. Tai ei rahat ihan minun olleet, vaan isäni antamia.
Kaikki kurssilaiset olivat saaneet huonon alun elämälleen. Kaikilla ei ollut edes vanhempia, ei ainakaan molempia. Ikävintä oli, ettei heillä ollut minkäänlaisia tavoitteita tulevaisuudelle. Sen asian muuttamiseen sitten keskityinkin. Juttelin jokaisen pojan kanssa henkilökohtaisesti. Teimme jokaiselle pojalle tavoitteen ja suunnitelman sen toteuttamiseksi.
Koska suuren rakennustyömaan arki oli elämäämme, niin tulevaisuuden ammatit liittyivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta rakentamiseen. Monet halusivat vain hyväksi kirvesmieheksi. Moni tarkemmin muurariksi tai maalariksi. Hienoa oli, että lähes puolet pojista halusi rakennusmestariksi. Kaksi jopa rakennusinsinööriksi.
Silloin en osannut kertoa, että ammattia voi myös elämän aikana vaihtaa tai se voi muuttua eri syistä. Nyt 83-vuotiaana osaisin.
Kukaan ei halunnut minun silloista ammattiani liikunnanohjaajaa. Eivät he taitaneet oikein minua sellaiseksi mieltääkään, kun en heistä urheilijoita yrittänyt tehdä.
Meillä oli kyllä kerran viikossa urheilua. Kävimme ensin juoksulenkillä ja sen jälkeen teimme lihaksia muokkaavia liikkeitä. Muuten, ensimmäiset Jokkerin Ventin liikkeet.
Sen jälkeen niitä ovat tehneet tuhannet hiki otsalla. Kun koskenkorvalainen hiihtäjä Markku Koskela teki Venttiä, niin vesikauhalla kauhaistiin hikivettä lattialta.
Pojatkin olivat innokkaita tekemään liikkeitä, kun kerroin tyttöjen tykkäävän ryhdikkäistä ja litteävatsaisista pojista. Kerroin niin silti, vaikka ei minulla itselläni ollut kokemusta tyttöjen tykkäämisestä. Yksi tyttö kyllä sanoi voivansa tykätä, mutta äiti ei antanut.
Eniten pidin laskennon opetusta. Ehkä siksikin, että sitä parhaiten osasin, mutta erityisesti siksi, että niin monet halusivat päästä teknilliseen kouluun.
Kersantti Teppo Reinikainen piti pojille armeijassa odottavia asioita. Niihin pojat ottivat osaa innolla. Jopa koviin sulkeisharjoituksiin.
Työni oli iltapainotteista ja maksimissaan vain kahdeksan tuntia. Tosin viikon jokaisena päivänä. Luoja ei ollut luonut minua niin vähäisiin työmääriin. Kysyinkin vastaavalta mestarilta, pääsisinkö rakennuksille jonkinlaisiin hommiin. ”Kirvesmieheksi minusta ei ole. En ole oppinut kuin klapintekoa ja ojankaivua”, kerroin arvostetulle mestarille.
Jämerän oloinen mies sanoi, että betoninkärrääjistä on kova pula. Kukaan ei halua siihen hommaan. Pääset heti, kun voit aloittaa. Mieleni teki hypähtää ilmaan. Työ olisi juuri sellaista, joka olisi minulle sopivaa. Ei tarvitse osaamista.
Olin väärässä. Vetelän betonikuran työntäminen ei ollutkaan helppoa. Ei varsinkaan mutkaista lankkutietä pitkin ylämäkeen. Minusta kuitenkin kehittyi hyvä, mutta kovalla harjoittelulla.
Aloin omalla ajallani harjoittelemaan kärryjen työntämistä. Tyhjiä kärryjä ei kannattanut työntää. Se oli aivan eri asia kuin täysien kärryjen työntäminen.
Pidin kaksi kertaa kuukaudessa iltamia varuskunnan isossa ruokalassa. Esiintyjiä ei ollut, vain minä itse. Soittaa ja laulaa en osannut, mutta puhuin. Pidin luentoja eri aiheista ja kerroin tarinoita. Iltamiin alkoi tulla myös muitakin kuin rakennustyömaan ihmisiä.
Yksi tyttö taisi käydä tarinoitteni vuoksi. Ehkä hän oli vähän tykästynyt myös tarinoiden kertojaan. Hän oli suuren sokerijuurikastilan tyttö Säkylästä. Hän toi minulle aina itse tekemiään leivonnaisia. Vasta Lahteen muutettuani havahduin muistamaan, että leivonnaiset olivat viimeisellä kerralla sydämen muotoisia.
Hän oli omasta mielestään vähän pullea, mutta sanoi kesällä maatöissä hoikistuvansa. Lohdutin häntä sanomalla, että on vain hyvä harjoituksen kannalta, että olet jykevä jyskäle.
Harjoittelimme usein vasta lopetettuani iltamien pidon. Kerran komentajan rouva näki meidät. Hän oli iltayöstä kävelyllä. Hän oli sitten kertonut häntä suuresti hämmentäneestä näkemästään tytön äidille. Säkylän ykkösherrasväkeen, kun molemmat kuuluivat.
Äiti oli sitten arkaillen kysynyt tytöltään, mitä te sen tarinankertojan kanssa kaiket yöt puuhaatte. Kaikkea vaan, oli tyttö vastannut äidilleen. Ei me kyllä kaikkea puuhattu.
Tarinamme sai hienon lopun. Juoksin Utsjoelta Helsinkiin Suomen Sokerin seitsemän miehen joukkueessa. Hieno päätöstilaisuus oli yhtiön pääkonttorilla. Meille jaettiin muistopalkinnot. Jakajina Suomen Sokerin ylin johto ja suurimmat omistajat. En heitä ensin tarkemmin katsonut, mutta olin seota, kun kaunis nainen minua halatessaan kuiskasi korvaani, että vieläkö kelpaisin istumaan kärryysi. Hän oli se tyttö kärryistäni Huovinrinteeltä.
